LUKINVERKKOJA by Harriet Beecher Stowe

Jokapäiväisessä elämässä sattuu, niinkuin itsekukin tiedämme pieniä epäkohtia, jotka haittaavat kotielämän onnellisuutta, sekä toiselta puolelta suotuisia pieniä seikkoja, jotka kotielämää sulostuttavat. Edelliset ovat käsiteltyinä "Pieniä Reposia," ja jälkimmäiset "Pieniä kodinhaltijoita" nimisissä kirjoissa; mutta tapahtuuhan usein, parhaimmiten järjestetyssä kodissakin että, sittenkun kaikki on siistittyä ja sirkeätä, keksii tarkkaava silmä sentään sieltä, täältä jonkun hämähäkinkudoksen, joka ensin ei huomioon pistänyt. Niin mekin ehkä likemmin itsemme tutkimisen jälkeen voisimme havaita kuinka joku ajattelemattomuuden taikka ennakkoluulon lukki jossakin sydämemme sopukassa on kutonut verkkoaan, jota emme ole huomanneet "laastessamme oman huoneemme edustaa puhtaaksi", mutta joka meissä sentään on siittänyt pienen hidastuttavan tomun-piilopaikan.

Semmoisia tomun-piilopaikkoja ovat:

1) "Se ei käy laatuun!"

2) Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

3) Huolimattomuus.

4) "Ei ole hauska!"

5) Nuorten ilon kadehtiminen.

6) "Se on muodin mukaista!"

7) Milloin joku on hyvin puettu?

Alku-johdatus.

"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?" sanoin minä vaimolleni.

Viimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta, kalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen ja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että ma olin "The Atlantic monthly" sanomalehden toimittaja.

Sivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle, Risto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole minulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa "Ukolle kuussa", taikka jollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet usein saavat sydämeni pakottamaan -- ne kertoivat maan ihmisistä jotka tekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa saada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.

Tuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen käsialalla -- siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua niiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on koettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi kyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa oppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia kirjallisuuden alalla -- niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee! -- ja nyt on hän kirjoittanut muutamia "vähäisiä koetuksia", joita hän lähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme tietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me tarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä huomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme itseltämme: "Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?"

Tuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena; se ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli, niinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja haahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti samalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.

Tavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa täytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti kengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen toimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.

Ken mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin osanottavaisuus, aika, ajatukset ovat -- sen suhteen että vieritämme heidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät jokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen dollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.

Vaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut tälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat jotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä -- ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin kesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko päättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle. Noin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle voimme osoittaa.

Surullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä laskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta hänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän viimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa on, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan rahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita kasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri kuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.

"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?" sanoin.

"En todellakaan sitä tiedä," vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.

"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin koulussa?"

"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa."

"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?"

"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä istua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on tohtori kieltänyt häntä siitä."

"Onko hänellä kelvollinen käsiala?"

"Vaan keskinkertainen?

"Muuten," ma sanoin, "olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia puhttaaksi-kirjoittamista."

"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole semmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä."

"No," lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin mielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, "no, nyt tiedän mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitää naida."

"Ystäväni," sanoi vaimoni, "toivo elatuksen saamisesta, on vaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen. Naimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule onnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa."

Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi lisää ja samalla rahojen hupeneminen.

"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen lastansa vastuksina niskoillani."

"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten ihmisten suruilla ja vastuksilla?"

"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi. Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."

"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"

"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla. Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."

"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi, ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."

"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."

"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten huoneesen.

"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen kanssa-ihmisten auttamiseksi?"

"Vai niin," sanoi Bob, "sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään. Koska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan Mariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa sivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan päässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla mukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja hoitoa -- kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja kuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen kuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa sänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa, ja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi kattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin -- ei muuta mitään. Oivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin Ylijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin

oloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että

iloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä

on huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia liiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri paljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua; lapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita -- ja kaikki tuo saattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan apua ja lohdutusta."

"Tuosta en ma sanaakaan käsitä," sanoin minä.

"Asianlaita on niin," jatkoi Bob, "että sittenkun keittiön hoitajamme meni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen mahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle perustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä lähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen puolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen. Eilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen vedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä heitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy vakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa kaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran sattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi oli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne mitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan oliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen suhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei tehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi huolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä häpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden kesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja keskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli kahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli ensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia niinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä sattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan selittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen kanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa kaupungin osassa punarupuli liikkui -- sanalla sanoen paljastivat niin kauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja sairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee miten Rachelkin -- hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan semmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa vain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan noudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo menevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä tällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän ei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita kalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella eikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, --kaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla ole syytä noita hänen sanojaan epäillä."

"Tässä," sanoin minä, "on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki hieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä voisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla talouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät vielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen, joka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa ruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä molempia auttamasta toisiaan?"

"Ethän ainakaan tarkoittane", vaimoni lausui, "että holhottimme rupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy laatuun."

"Eikö se käy laatuun?" sanoin minä. "Miksikä palvelevan työnteko on halvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta itselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan asunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri rahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta huolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin muita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin."

"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin," sanoi Bob, "mutta se ei käy päinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada luotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat polveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka ottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun. Tuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin mahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille, pitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja siihen ei äidin holhottu taida suostua."

"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään kohtaan," sanoi vaimoni.

"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin sitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen palvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut tiet," vastasi Bob.

"Niin," sanoi vaimoni, "kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä ettei se käy laatuun."

"Siihen pelkoon minä yhdyn," arveli Bob, "mutta kaikissa tapauksissa voisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa tulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman huoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa itseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus puutarhassa oleskella, milloin vain hän tahtoo. Sivutusten tämän kanssa sattuu tietysti joitakuita vastahakoisuuksia, mutta jos hän on kernas ottamaan vastaan pahaa hyvän kera, niin voisihan hän meillä koettaa katsoa jos se käy päinsä."

"Varmaankin kuulen tuota lausetta kerrottavan kymmenettä kertaa," sanoin minä, "ja tuo turmiollinen _ei käy laatuun_, on tiellämme kolkkoin loukkauskivi. Kuinka moni hyvä työ on jäänyt tekemättä, kuinka moni ystävällinen sana on jäänyt lausumatta vain siksi, ettei käy laatuun rikkoa tummaa ennakkoluuloa eli tottumusta! Kuinka monta hyödyllistä työtä, kuinka monta vakaata yritystä hyödyttämiseen, tuo ilkeä: ei käy laatuun, on ehkäissyt! Ja kaikkea tätä sekä sen ohessa paljon muuta, jonka ei pitäisi olla laatuun käypää, pidetään sekä täydellisenä että tenhoovana. Ei, minun välttämätön velvollisuuteni on kirjoittaa artikkeli ihmiskunnan valaisemista ja oikealle tielle viemistä varten -- artikkeli tuosta harmillisesta: Ei käy laatuun!"

"Tee se, hyväseni," sanoi vaimoni, "sill'aikaa kun minä käyn Mariannen luona miettimässä mikä ensin on tehtävänä."

"Minä tulen takaisin huomenna," lausui Bob, "saadakseni kuulla tuota oivaa artikkelia, jonka hyväkseen-käyttämistä yleisöltä ei kukaan toivo suuremmassa määrässä kuin minä."

I. Se ei käy laatuun.

Seuraavana iltana tuli Bob aivan oikein ja toi myötänsä hyviä uutisia. Meidän holhottimme oli ottanut koetteille "kävisikö laatuun" että hän olisi Mariannen lasten hoitajana, ja tämä oli parantumaisillaan paljaasta toivosta saada luotettavan apulaisen itselleen.

"Ja nyt saamme kuulla mitä sanottavaa isällä on tuosta kiusallisesta: 'se ei käy laatuun'."

Me istuimme kaikki piirissä takkatulen ympärillä, niinkuin tapamme aina oli istua varsinkin iltamilla, jossa piirissä aina on sijaa niille ystävistämme, joita huvittaa viettää iltaansa meillä. Jenny siirsi pöydän jolla lamppu oli, likelle tuoliani, ja minä aloitin lukemistani.

"Hamasta kätkyt-ajastaan alkain kuulee pieni tyttönen puhuttavan siitä, ettei sovi olla niin tahi vaatetettuna, tehdä tuo tahi tuo työ. Ja kaikkein merkillisintä tässä on, että se joka sopii yhden ei sovi toisen tehdä. Johannalla kyllä käy laatuun keittää ja paistaa ja pestä lattiata ja vaatteita silitellä, mutta hienon Ellen neidin ei sovi pienimmälläkään sormellaan kosketella kattilaa eli pataa. Sopii kyllä, että äiti toimittaa kaikenmoisia talontoimia, mutta hänen tyttärellänsä ei käy laatuun jättää kirjansa, läksynsä, virkkauksensa pannakseen valkeaa takkaan taikka teevettä tulelle. Ja jos tämä tapain-pila vaan ulottuisi rikkaimpiin kerroksiin ihmiskuntaa, niin ei sentään vaaran suuruus olisi kammottava; mutta siinä juuri on onnettomuus, että työmiehen tytär tekee aivan tehtailian tyttären tavoin, ja kun heidän molempain sitte tulee ansaita leipänsä, niin molemmat siinä seisovat yhtä surkean avuttomina. Toinen niinhyvin kuin toinenkin katsoo itsensä sivistyksensä takia vapautetuksi kaikesta raskaammasta työstä; kaikki he tahtovat koulunopettajattariksi, tahi rupeavat romanin kirjoittamiseen ja kun tuohon eivät ennätä, ei jää mikään muu heille neuvoksi kuin ompeleminen. Se on tosi että viime aikoina naisia paljon käytetään kaupan hoitoon ja että monta ennen perkkaamatonta polkua on hänelle raivattu. Mutta kuitenkin tuo kaikki on puuttuvaista ja tuhansittain hienosti kasvatettuja neitosia, joilta se isä taikka veli, joka heidän edestä teki työtä, on kuollut, jäävät leivättömiksi sopivan työn puutteessa. Heidän kasvatuksellaan on tarkoitettu aivojen vaan ei jänteiden voimistuttamista ja harjoittamista. He eivät edes osaa omaa talouttaan hoitaa -- jos heillä sitä olisi eivätkä taida ajatellakaan auttaa toista niissä toimissa ja ruveta palkolliseksi -- semmoinen itsensä alentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Kernaammin kerjätä, kernaammin nähdä nälkää, kernaammin mennä rahan tähden naimisiin, ennemmin olla armoleivän syöjänä perheessä, jossa on liikaa väkeä, kuin vastaanottaa rauhaisa ja hyvä koti, helppoa, terveellistä työtä ja hyvä palkka."

"Ja mikä on syynä kaikkeen tähän?"

"Syy on se, ettemme vielä ole saavuttaneet kristillisen kansan-vallan täydellistä voimaan-astumista. Nuo vanhat aristokratilliset ennakkoluulot johtavat vieläkin meidän yhteiselämäämme. Emme ole vielä täydelleen oppineet käsittämään työn-teon tärkeyden ja varsinkin talouden-toimien harjoittamisen kallisarvoisuutta. Ja minun tulee lisätä, että ne ripeät, uskaliaat naiset, jotka meillä ovat naisen oikeutta puolustaneet ja työtä tehneet mielipiteensä kannattamiseksi, eivät myöskään ole tuosta samasta erehdyksestä vapaat."

"Älä heitä mainitse, isäni;" keskeytti Bob äkkiä.

"Nuo puoli naiset nuo ilmestykset kasvikunnassa, jotka eivät ole kalan eikä linnun luokkaan luettavat, kokouksineen ja puheineen -- taivas! noita puheita ja noita kimakkaita vaimonääniä! Kukaan ei pidä suuremmassa arvossa oivallista vaimoa kuin minä; oleskeleeko hän keittiössä vai vierashuoneessa, pidän hyvää, todellista naista itseäni ylhäisempänä. Aina hän voi opettaa minulle jotain, jota mun on tarvis tietää. Aina hänessä on jotain jumalallisen hengen lahjaa, mutta sitä säilyttääksensä tulee hänen pysyä naisena. Kun hän tukkansa tasoittaa, pukeutuupi miesten vaatteisiin ja kiipee ylös puhujalavalle, silloin on hän luonnoton olento eikä hiukkaakaan nainen."

"No, no!" sanoin minä, "hiljaa alasmäkeä! Meidän, jotka venymme koreissa kankaissa ja asumme kuninkaitten asunnoissa, täytyy sentään kunnioittaa niitä, jotka erämaissa elävät ja heinäsirkuilla ja hunajalla itsensä ravitsevat. Niitä ovat ne, jotka menevät vääryyden suo-pimeään, urkkivat totuuden sieltä, seulovat sen ja osoittavat sitä mailmalle; ja me, joilla ei ole uskallusta jakaa heidän työtänsä, olkaamme kuitenkin parjaamatta heidän likaisia vaatteitansa ja sulottomia liikkeitänsä. Paljon hulluutta, paljon liioittelemista on löytynyt noitten parantajain leirissä, mutta isoin osa heistä on ollut uskollisia ja vilpittömiä, ja heidän joukkoonsa on luettu monta jaloimmista naisistamme. Heidän kauttansa on karaistu monta lakia, ja siten sanottavasti parannettu naisen asemaa. Heitä saamme siitä kiittää, että monta tietä on naiselle avoinna, joilla hän voi tarpeeksi ansaita elatuksekseen."

"Mutta ainakin voinemme välttää heidän saapumista vaalien-toimituksiin;" arveli Bob.

"Juuri siellä minä haluaisin nähdä heidät," vastasin minä tyyneesti.

"Ah, isä," sanoi Jenny ja noissa sanoissa sisältyi koko mailman-mitta nuhteita.

"Etkö luule, ystäväni," sanoi vaimoni "että vaali-oikeus ja vaalintoimitus-oikeus vaikuttaisivat vahingollisesti naisiin ylipäänsä?"

"Varmaankin," tokasi Bob tuikeasti; "tuo tekisi heistä poliitillisia, puoluehurjia olentoja."

"Luultavasti," sanoin minä, "kävisi niin osittain heidänkin kanssa kuin on joukottain miestenkin käynyt. Mutta jokaista ei politiikka miellytä; vallan vaikea on välistä saada kunnokkaimpiakin teistä osaaottamaan vaaliin, ja samaten olisi vaimojen laita."

"Mutta mitä siinä tapauksessa voitettaisiin?" sanoi Bob. "Mitä naisen vaalisana tulisi olemaan muuta kuin kaiku isän, veljen, eli minkä neuvon-antajan tahansa mielipiteestä?"

"Se on kyllä mahdollista useimmissa suhteissa; mutta monessa asiassa luulisin naisten äännestävän aivan vastoin miehiä; en usko että moni nainen äännestäisi ravintolapaikkojen ja viinankauppojen säästämistä, jos heidän käsiinsä olisi laskettu lainsäätämismahti, ja todella olisi yhteiskunnalle hyödyksi että vaimonpuolet olisivat käyneet siihen käsiksi. Naiset olisivat jo ammon aikoja sitten luutien ja siipien kanssa tuulutelleet jokaista isojen kaupunkien tomuista, saastaista likasopukkaa, jos heillä olisi ollut vallanpito. Monta parannusta niin terveyden kuin siveydenkin suhteen, saamme odottaa tapahtuvan vasta sitten kun nainen on saapunut oikeutetulle sijalleen lainsäätämisessä."

"Mutta," sanoi Bob, "kuinka naiset vaalitiloissa voivat pitää sijansa? Usein en itsekään jaksa siellä olla."

"Sinä unhoitat," vastasin minä, "että nuo vaalitilat ovat vain sentähden ikävystyttäviä, ettei naisilla ole sisäänpaäso-oikeutta niihin. Joka paikassa, missä naisia pidetään poissuljettuina, vallitsee törkeys; mutta hänen kera saapuu sinne hienoutta, kohteliaisuutta, puhtautta ja järjestystä. Mene vaan kestitsemispaikkoihin, johon naisia ei päästetä; kuinka kauheaa ilmaa siellä hengität! Mene samallaiseen paikkaan, johon vaimot ja tyttäret saapuvat miestensä eli isiensä seurassa, ja katso, eikö siellä vallitse kokonaan eri henki."

"Mutta," väitti Bob, "vaaliin saapuisi kaikki naiset myös alhaisemmasta säädystä, ja...

"Ja siitä ei olisi mitään haittaa;" vastasin minä, "sillä kenenkään naisen mieleen ei juolahtaisikaan mennä semmoisiin tilaisuuksiin muutoin kuin parhaimmissa vaatteissaan; hän kadottaisi silloin, tilaisuuden näyttää niitä, ja missä olisi se nainen syntynyt, joka olisi mahdollinen semmoiseen uhraukseen?" (Nuhteleva silmäys Jennyltä.) "Biddyn päivän-varjostin ja hattu punasilla nauhoilla kehoittaa Patrikin pukemaan yllensä puhtaan paidan ja pöllyyttämään takkiansa, ja vaalitilasta tulee kansanjuhla, jossa pidetään suurimpana kunniana olla hyvin puettu ja käyttäytyä siivosti."

"Rupean uskomaan sinun olevan oikeassa, ystäväni," sanoi vaimoni. "Näyttääpä siltä, kuin todella kävisi laatuun antaa naisille politillisia oikeuksia."

"Mutta eihän isän kirjoitelma äsken vielä ollut lopussa?" kysyi Jenny.

"Ei, ja minä jatkan siitä, mihin lopetin," vastasin.

"Mitä varsinkin on moitittavaa näissä meidän naisreformatoreissa, on se, että he kovin yksinomaisesti ovat kiinnittäneet huomionsa uusien työalojen perkkaamiseen naisille ja ylönkatsoneet tärkeän tarpeellisuuden laajentaa ja tasoittaa entistä tietä, sitä, jonka Jumala itse on heille vaikutusalaksi säätänyt, joka kuitenkin on heille omiaan ja kaikkein sopivin -- työala kodista. Minusta on niin, että vahingotta voisivat ahkeruudestaan ja innostaan osan käyttää kaikenlaisten verkkojen poislakaisemiseen, joita turhien ennakkoluulojen lukki kutoo, ja kun he ovat mailmalle näyttäneet että paljon käy laatuun, joka ei ennen ollut sopivaa niin voisivat mailmalle myöskin näyttää, että käy laatuun huolehtia talousaskareistaan ja vieläpä hoitaa ne hyvin, joskin yhtä haavaa taitaa lukea ja kirjallisesti käyttää maansa kieltä virheittä. Mutta tässä juuri on se suuri erehdys. Sen sijasta että työntekoa ylentäisivät, alentavat ja halventavat he sitä ja jaarittelevat taloudenhoidon-pidosta orjallisuutena. Ikäänkuin se olisi jotain orjantyötä, jos pesee, kiillottaa ja sileäksi kuumentaa vaatteita; ikäänkuin se olisi parannukseksi, jos saipualla vaahteroittaa ja ajaa parran leuasta! Posliinien ja hopea-astioitten pyyhkiminen, mattojen pölyttäminen ja vuoteitten valmistaminen on orjallista, mutta orjallista ei ole päivittäin tehtaassa istua kaksitoista tuntia, tehtaassa jossa koneet myötäänsä surisevat ja jyryävät ja jossa ilma en täynnä koneen-voiteen katkua ja kivihiili-häkää. Se ei käy laatuun että siivoat väleää, hupaista lastenkamaria, peset ja puet kolme, neljä lasta; korjaat heidän vaatteitansa, kerrot heille satuja, saatat heitä kouluun ja muuta semmoista; mutta se kyllä käy laatuun että istut ommellen koko pitkän päivän ja osan yöstä, ansaitaksesi riittämätöntä ruokkoasi. Ei käy laatuun olla saapuvilla ruokapöydän luona tarvittaessa ja olla apuna ystävällisen emäntäsi pukemisessa; mutta seisoa tiskin takana valmiina palvelemaan ketä tahansa, joka sitä vaatii, se käy kyllä laatuun. Eikö tämä ole varsinaista? Eikö tämä ole selvä näyte siitä, että meillä on ihan väärä käsitys siitä mikä on sopivaa, mikä ei?

"Vielä on tykkönään valheellinen mielipide se, ettei sivistynyt nainen toimita talousaskareitaan paremmin kuin sivistymätön. Mutta edellisellä ei saa sivistyksen myötä olla se harhaileva turha luulo, että työ joka ei ole rasittava hänelle olisi halpasta siksi että siihen vaaditaan pääasiallisesti ruumiinvoimia. Ja hänen kasvatuksensa ei saa olla semmoinen että hengen vaurastumista hoitaessa on kerrassaan unhotettu hoitaa ruumiin voiman tarpeita. Ja tämän johdosta halajaisin sanan lausua äideille, köyhille ja rikkaille. Varokaat, tahtoisin lausua heille, antamasta tyttärenne halveksia mitään mailmassa. Varokaat ylentämästä mitään, niin että siltä syntyy toisella suunnalla alentamista. Kavahtakaat ajoissa, kun annatte tyttärenne päivät päästänsä istua kumarruksissa kirjan eli kudoksen ääressä, etteivät rupea haluttomiksi kaikkeen muuhun työhön; ja muistakaat että heidän terveytensä menee samaa tietä kuin heidän halunsa työhön. Miksi ei tytär äitiään auttaisi huoneitten siivoamisessa, ruoan valmistamisessa, astioitten pesemisessä? Ei, se ei käy laatuun, sillä ei kukaan hänen koulukumppaneistaan tee niin halpaa työtä, ja sitäpaitsi ei hänen läksynsä myöden anna sitä, että hän äitiään kerkeisi auttamaan, ei edes jouda hän pitämään kunnossa omaa koreaa pukuansa. Kun äiti iltamalla on askareistaan päässyt, istautuu hän kenties yökauden ommellakseen jotakin vaatekappaletta, jota tytär tarvitsee, jottei hän olisi toisia huonompi. Ja niin niistä kasvaa sukukunta, kalvakka ja kivuloinen, suurilla hengen vaurastus-näytteillä, mutta mitätön ansaitsemaan oman leipänsä. Kun heidän inhimilliset pylväspuut tässä elämässä sitten menevät manalaan, alkaa vanhan nuotin veisaaminen -- loppumaton hakeminen työtä, loppumaton puute työstä, kurjuutta, tautia, kunnes kuolema päättää viheliäisen elämän. Ja kaikki tämä käy näin vain siksi, ettei ole sopivaa ottaa yllensä palvelijan muodon, valita toimintaa, jota itse Kristus osoitti pyhimmäksi!

"Minä voisin luetella sadottain tuollaisia kohtia, joissa tuo väärä käsitys siitä, mikä on soveliasta, mitä ei kertoupi kääpiön-verkoksi, joihin perheellinen koti-onni, vapaus ja vaurastuminen auttamattomasti selkkauvat. Mutta minusta on se puoli asiaa, jota olen nyt kosketellut, tärkein, kun joka päivä ja joka hetki meitä tuo kysymys tekee levottomiksi: 'Mitä hänen on tekeminen?'"

"Isällä on oikein kaikessa tuossa," sanoi Jenny, kun olin lopettanut lukemiseni, sillä vähäisellä pontevuudella, joka on hänelle omituinen ja joka tekee melkein saman vaikutuksen kuin jos näkee harjoitetun kanarialinnun tekevän kunniatervehdyksen.

"Minä luulisin olevani oikeassa," sanoin minä, "ja selvin osoite siitä on, että äitisi ei väitä minua vastaan."

"Sitä todellakaan en saata tehdä," vastasi vaimoni, "enkä tahtoisikaan, kun oikeastaan olet minun mielipiteeni ääneen lausunut."

"Niin," sanoi Bob, "kun taloudenhoitaminen muuttuu muodin asiaksi ja sitä viljellään tieteenä kouluissa ja professoreiden johdolla, silloin mutta ei ennen, voimme toivoa sen Fenis-linnun ilmautumista nais olentona, joka todenperään voisi olla miehelle apuna eikä taakkana."

"Tosi," sanoin minä, "mutta juuri miehet itse ovat ne, jotka antamalla naisille ulkonaisen ja turhamaisen kasvatuksen, ovat tehneet heistä kuormat kannettavikseen, ja siten itseltään kadottaneet apu-olennon, joksi nainen oli aioittu."

II. Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.

Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä

pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.

Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja, näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän, mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.

Tietysti Theodor on -- niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee --innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on marttyrin sielu -- hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin, että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.

Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.

Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta. Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin, parempaa olemusta varten viepiä.

Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on siitä vähän hyötyä.

"Niin," sanoi hän eräänä iltana, "me käymme turmiotamme kohti. Jenny neiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?"

"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne juoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti," sanoi Jenny, "mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä arvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria sekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa -- ei mitään muuta."

"Minä puolestani," sanoi vaimoni, "pidän päinvastoin, etteivät katsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään. Orjuus on poistettu -- kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois pesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on kansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi, paremmiksi ja onnellisemmiksi."

"Rouva hyvä," sanoi Theodor, "suokaa anteeksi, mutta en voi olla ajattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten todeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä runollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina hyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa."

"Minä en näe tässä mitään poesiaa," vastasi vaimoni.

"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu -- sen parhaimmilta suosijoiltakin."

"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan olemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään omaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei halaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle että työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka he entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja siksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole vapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla työtä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään on loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme on liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa, hurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka tekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja halveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.

"Sanalla sanoen," Jenny päätti, "koko maan häviö on lähellä. Mutta jos nyt todella olisi niin säikähdyttävän pahasti, kuin te tahdotte luulotella, niin ette suinkaan saisi istua tässä teetämme juomassa, eli leikkiä croquet-peliä meidän kanssa koko iltapäivän, sen sijasta tulisi teidän pukeutua säkkiin ja tuhkaan, ja kulkea maata alas, maata ylös huutelemassa, vielä neljäkymmentä päivää, ja Ninive on hukassa.

"Niin tosiaankin," sanoi Theodor, joka ei voinut olla hymyilemättä, "mutta tiedättehän, että myöskin sanotaan: 'Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.' Päälle päätteeksi olemme vasta tiellä turmiotamme kohti ja vielä viipyy vähän aikaa ennenkuin joudumme haaksirikkoon. Tämä kakeluunin ympäristö on kuin rauhaisa ja levon-omaava saari levottomuuden valtameressä, ja teidän tee-leipänne ovat väittämättä ensimäiset laatuaan. Haluaisin vielä maistella niitä, jos tahtoisitte siirtää minulle leivos-korin."

"Tekisi mieleni olla siirtämättä sitä," sanoi Jenny, "onko tuo täyttä totta? Miten voi tuommoisella uskolla elää? Minä sitä en voisi, sen tunnen."

"Tyttöseni," sanoin minä, "ystävämme tekemä kuvaus on totuus, maalattu maan mustilla eikä valoisilla väreillä. Kaikki paha, jonka hän mainitsee, löytyy täällä, mutta hyvän, joka sitä vastaa, on hän jättänyt pois. Esimerkiksi kaupan ja elinkeinojen suhteen, osoittavat vuosikertomuksissamme numerot enenevää menestystä ja tiheään kertovat sanomalehdet keksintöjä ja parannuksia tehdyn lukuisasti, niin lukuisasti kuin on tähtiä taivaalla."

"Voi olla," sanoi Theodor epäröiden, "mutta valtioluettelot tuovat toisenlaisia lukuja näytteille.

"Se on kyllä uskottavaa," sanoin minä, "sillä vielä löytyy meillä ylenmäärin raakuutta, jota intelligentti pyrkii perkkaamaan pois."

"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta mätänemästä," sanoi Theodor.

"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön kaikkialla ja se tarkoittaa -- rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään käyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman vastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on hienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista taloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita, jotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta heidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat tanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset neitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi elää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin liljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa kalleudessaan."

"Mutta, hyvä Theodor herraseni," sanoi Jenny, "minä haluaisin tietää miksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten, keskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin rahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka kotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin voi sen tehdä?"

"Armollinen neiti," vastasi Theodor, "se on toteen näytetty seikka, että naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja perusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt vaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät aina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin ajattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki romanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen ainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät elanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan, jotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään korkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä siihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain niskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään, miettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja kärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat joka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä siitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen päämaaliin?"

"Isä kulta," sanoi Jenny, "en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko illan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa. Miksi et auta minua?"

"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein," vastasin minä, "ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että olen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen mahdolliseksi poistaa."

"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?" kuului nyt moni-äänisesti.

"Palvelijat," vastasin minä yksitoikkoisesti.

"Mitä" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka vielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta ollut naimisissa. "Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa' palvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?"

"Niin sitä minäkään en ymmärrä," sanoi Jenny.

"Vai niin," sanoin minä, "olenko minä viime aikoina kuullut muuta kuin valituksia ja viheliäisyyttä Mariannelta huolettomista piijoista, joita hänen on pakko palveluksessaan pitää? Ja eikö niin ole useamman tuttavamme tykönä, vaikka tässä talossa, Jumalan kiitos, vanha Johanna vielä elää ja hallitsee. Eikä myöskään ole aikomukseni palkollisia 'poistaa,' niinkuin sanot, vaan että oikealla kohtelemisella ja oman käytöksen kautta poistaa sitä epäsopua, joka nyt syntyy isäntäväen ja palvelijain keskinäisen välin kautta. Tahdotteko kyhäystäni kuulla."

Kyllä, tietysti kaikki tahtoivat, kun ystävä Theodor oli saanut neljännen kupillisen teetä nielläksensä ja Jenny ehtinyt sefiirilankojaan selvitellä.

"Tähän aikaan hyvin tavallinen vaikeroiminen," aloin minä, on palvelusväen huonoudesta. Se menee niin pitkälle että moni perheenemäntä lausuu, että palkolliset katkeroittavat hänen elämänsä, ettei hänellä olisi minkäänlaista rauhattomuuden ja valituksen aihetta, jos hän voisi päästä palkollisia pitämästä -- sanalla sanoen, ne ovat esteeksi hänelle, vaikka heistä pitäisi olla apua ja hyötyä. Ja voi kyllä olla niin kuin hän kuvaa, mutta syy ei ole siinä kuin hän luulee -- se on palkollisten _kohtelemisessa_ ja siinä suhteessa ovat poistettavat epäkohdat.

"Että kaiketi löytyy paljo huonoja palkollisia, sitä ei käyne kieltäminen. Löytyy vaimonpuolia, jotka eivät tahdo eivätkä taida tehdä mitään mailmassa oikein, ja mikä on pahinta, eivät myöskään tahdo oppia siihen. Jos menee tuommoiseen toimitus-konttoriin, jossa palvelustyttöjä kulkee itseään ilmoittamassa palvelukseen, saa siellä nähdä kymmenen kelvotonta piika-ihmistä, yhden eli kahden saa niistä uskoa kelvollisiksi. Edelliset tunnetaan pian ulkonaisista merkeistä.

"Semmoinen huono palvelia pitää tavallisesti suuria vaatimuksia ja siitä tavasta, jolla hän hiuksensa on laittanut, huomaa heti uudemman valetukan muodin. Hänellä on hatussaan pitsejä ja ruusukukkaisia, läninki sametti-reunuksilla tehty, valkea alushame, jonka helma on reikä-neulomisella koristettu ja sukkapari, jossa vaan on varret. Hänen kapineittensa joukossa ei koskaan keksitä neuloja, lankaa ja saksia; hänen rahansa pannaan parempiin kaluihin, uuteen hattuun, uuteen auringon-varjostimeen y.m. Jos hän joskus neuloo, näpistää hän siihen tarvittavat esineet paremmin varustetun kumppalin kassoista taikka emäntänsä laatikoista.

"Hän tietysti vaatii mitä korkeinta palkkaa, siitä että hän viitsii palvelukseen antautua, ja kun hän sen saapi, tekee hän pääpyrinnökseen toimittaa niin vähän kuin suinkin siitä työstä, jota hälle on määrätty, pukea yllensä koreat vaatteensa ja lähteä ulos. Hänen palvelusaikansa pituus vaihtelee neljäntoista päivän ja kolmen kuukauden välillä, jonka ajan kuluttua hän kantaa palkkansa, ostaa itselleen muodinmukaisen varjostimen ja menee takaisin 'konttoriin'. Siellä kuulostelee hän niitä rouvia, jotka palvelijoita hakevat, katseella, kuin olisi _hän_ tuleva emäntä; ja useammasti haastellaan, miten seuraava kanssapuhe mättää:

"Kuinka monta henkeä herrasväen perheessä on?"

"Viisi."

"Se on liiaksi paljon, onko usein vieraankäyntiä?"

"Usein kyllä".

"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?"

"Ei."

"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut. Lienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?"

"Niin se on tarkoitus."

"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla pyykkiäkin pesemässä?"

"Tietysti"

"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde."

"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata kertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä askareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä määrässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä häntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi, käy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut, lankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja talonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän särkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja kun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet palkastaan kuluisi sen korvaamiseen.

"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta kuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja pukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja puhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen työmiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan saadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis semmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei semmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?

"Mutta ... kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös emäntää.

"Luulenpa että ei löydy raamatunlausetta ainoatakaan, jota niin heitetään huomiotta ja jota niin pian unhotetaan, kuin se, että vaimo on annettu 'miehen avuksi.' Ainakin selitetään sitä niin, että yksi osa naisia on luotu _kaikkein_ avuksi sen ohessa kuin toinen osa ei ole kenenkään apuna, ei edes omanaan. Palveleva, alempaan kansanluokkaan kuuluva, on pakoitettu toimittamaan kaikki tehtävät talossa sillä välin kun emäntä ei tee mitään eli ani vähäisen.

"En väitä näin olevan, mutta varmaan tiedän monessa paikassa sen totta olevan, ja että useimpain nuorten tyttöin pääpyrintö on päästä työnteosta vapaaksi ja vain saada huvitelleita.

"Ennen naiset olivat paljon paremmin ja viisaammin kasvatetut. Kouluissa saivat oikeastaan vaan siksi opetusta, että heillä heräsi halu enemmän tiedon perään, ja itse sitte saivat kotonaan kehkeyttää opintojaan. Mutta he siltä joutivat ottamaan osaa talonaskareisiin, taipumaan järjestykseen ja ahkeruuteen, ja he taisivat jakaa työnsä ja aikansa että heille aina jäi tietojensa kehittämiseen aikaa. Jos tämmöisellä emännällä oli palvelia, piti hän sen apunaan, eikä muuna, eikä pannut hänen niskoilleen _koko_ talonaskareitten kuormaa, kysymättä voiko hän sitä kantaa tahi ei.

"Mutta tuli sitte toinen aika. Äidit rupesivat pitämään talonaskareita pahana, josta he missä oli mahdollista, tahtoivat säästää tyttöjään. Vaimot alkoivat pitää talonaskareista vapauttamista onnellisuuden päätarkoituksena.

"Samaan aikaan tuskin muusta puhuttiin ja kirjoitettiin kuin naisten huolimattomasta kasvatuksesta, ja kaikenmoisia tieteitä, ja ihannetaiteita pantiin naiskoulujemme opetusaineiksi, silla välin kun ompeleminen ja kirjailemis-neulonta vähitellen katosivat. Nuorella tytöllä oli niin pitkät läksyt ja niin paljo tutkimista ettei hän joutanut neulomiseen ja muihin töihin, ja niin parsi ihastunut äiti hänen sukkiaan mielihyvällä ja hoiti yksin talontyöt, että tyttönsä pääsisi korkeammalle asteelle kuin missä hän itse oli elänyt.

"Näin kasvatettu impi yleni naiseksi, pää täynnänsä tietojen viisauksia mutta tarpeellisitta ruumiinvoimitta voidakseen toimittaa helpointa tehtävää kodissaan. Hän ei saa yhtä lattiaa lakaistuksia, sillä nousee rakkoja hienoihin sormiin; hän ei saata tunnin aikaa seisoa vaatteita silittelemässä, sillä siitä pakottaa hänen selkäänsä; hän ei voi istua ompelemassa, sillä siitä saa hän rintapistoksia; sanalla sanoen, hän on kelvoton kaikkeen työhön joka antaisi hänelle terveyttä ja voimia. Hän on laiha ja hienoverinen, melkein läpinäkönen, ei koskaan käsivarsiaan liikuteta, ei koskaan rintaa ja keuhkoja voimisteluun harjoiteta kun hän kirjan ja piirustus-laudan ääressä istuu kyykistellen, ja hän on teräväluinen, hoikka ja hento, kun Biddy, tyttönen, joka lakaisee vierashuonetta, hopean huuhtoo ja silittelee emäntänsä monituisia reunus-liepeitä, on terve, raitis ja punaposkinen pyörevillä käsivarsilla ja rehottavalla ruumiinrakennuksella ja pehmeällä

vartalolla, jota emäntänsä ompelia saa muodostaa tälle puuvillan avulla. Luonto, joka harvoin on oikealle sokea, antaa Biddylle, jonka käsivarsia ja keuhkoja myötäinsä liikkeessä pidetään, raittiin kauneuden jota se hienolta Edithiltä antaa puuttua, vaikkei tämä muuta tee kuin lukee ja yhä lukee.

"Kun sitte tuo tyttö tulee naimisiin, on hän niin täydellisesti riippuva palvelioistaan, kun mikään vanki vanginhoitajastaan. Jos jossakin varakkaassa talossa maalla sattuisi pistämään Biddyn päähän jonakuna kauniina aamuna lähteä palveluksestaan pois, niin on koko talous epäjärjestyksessä; ei huonetta saada siivotuksi, ei ruokaa valmistetuksi. Sillä talon koreileva rouva on aivan kykenemätön ja aivan tottumaton tuommoisiin askareihin. Ja joskin hän taitaisi, ei hän alentuisi niitä toimittamaan. Ennen saa hänen kotinsa olla min siivoinen tahansa. Minä puolestani en ymmärrä että kaunis, miellyttävä ja sivistynyt nainen kävisi vähemmin viehättäväksi ja sivistyneeksi sen kautta, että hän omin käsin koettaisi pitää kotoaan siistinä ja sievänä. En myöskään ymmärrä että hän miehensä silmissä sen kautta muuttuisi vähemmän suloiseksi. Jos olisin naimisissa itse Venus jumalattaren kanssa, ja sitten esimerkiksi luuvalo kivuttaisi minua, tietenkin katsoisin kernaammin että Venus omin hienoin käsin lämmittäisi ja käärisi ympärilleni sen villaisen vaatteen, joka tuskani lieventäisi, eli että hänellä olisi kyllin voimia kohoittamaan päätäni pannakseen tyynyn lisää päänalukseeni kuin että hän seisoisi silkkiin hankittuna paikallaan, varoen ihanaa ulkomuotoaan.

"Mutta minkälainen on nyt tuommoisen emännän ja hänen palvejiansa väli? Hyvä se mielellään ei voi olla, sillä emäntä vaatii palvelialta mitä hän itse ei ole halukas tekemän, ja tämä pitää itsensä yhtä hyvin kun emäntänsä velvoitettuna tehtäviään laiminlyömään. Ja luonnollista on, että niin käy: Biddy ja hänen emäntänsä ovat molemmat ihmisiä, joilla on inhimillisiä tarpeita. Molemmat pyytävät päästä työnteosta ja elää huokealla hinnalla huokeaa elämää. Biddyn pääoma on hänen jäsenissään ja jäntereissään, ja niitten sijaan pyytää hän niin monta 'keltakolikkaa' kuin on mahdollista. Rouva tuntee, kun ottaa hänet palvelukseensa, ettei Biddy ole hänelle minkään arvonen muussa määrässä kuin missä Biddyn työ ja voimat säästävät rouvan voimia ja vaivannäköä. Kuinka tuota sitte voisikaan pyytää, että palvelia ottaisi huoliakseen noista tuhansista vähistä seikoista kodissa, joita ei voida niin 'tarkkaan vaatia,' mutta jotka ovat hauskuudelle niin välttämättömät? Emännän suurin toivo on päästä vastahakoisuuksista voidakseen elämää nauttia. Biddyn suurin halu on saada vähällä työnteolla hyvä palkka --pääpyrintö, joka on korkeammalla emännän toivomista joka oikeastaan on saada ilman työntekoa suuren palkan. Eivät lapset ja talonkalut ole Biddyn; miksi hän hoitaisi kumpaisiakin paremmin kuin perheen-äiti ja talonemäntä tekee?

"Tästä syntyy paljo pahaa. Biddy pitelee hauskasti kaikkea mitä käsiinsä saapi ja Johanna juottaa pienimmälle unijuomaa, että pienoinen nukkuisi ja hän pääsisi seurustelemaan kyläläisten kanssa sillä aikaa kuin rouva on omain tuttavainsa luona. Ja niin korkeammat säätyluokat kertovat kauheana kummana palkollisten joukossa vallitsevaa pahuutta ja uskollisuuden ja hyvien perusmietteitten puutetta heidän seassaan. Se on kyllä hirmuista ettei löydy niitä ihmisiä, jotka riemulla rientäisivät ottamaan vastaan niitä uhraavaisuuksia ja kiusallisuuksia, joita muutamat ihmiset luotansa laskevat! Sehän on hirmuista, ettei löydy olentoja jotka oivaltaisivat iloita kuormien kantamisesta, joihin ei muutamat puututtaisi pienintä sormeaankaan! Alituinen valitus huonoista palkollisista, joka yltymistänsä yltyy, ei merkitse mitään muuta kuin että kaikki ovat työhön väsyneet; kaikki tahtovat vaan taaleen, päällisen elämästä, viitsimättä edes itse sitä kuoria. Nainen ja mies tätä nykyä enin pelkäävät työntekoa.

"Jos kuuntelee useitten hienojen naisten kanssapuhetta illallispöydässä, kuulee jo heti äänestä, kun he haastelevat ompelioista, palvelioista ja muista työtätekevistä, että joskin he itse tietävät työntekoa kunnioittaa, he kuitenkin pitävät hyvin vähässä arvossa työtätekevää ihmisluokkaa.

"Jos tätä pahaa taidettaisiin auttaa, jos työtä ja työntekiää, jos kotiaskareita ja niiden hoitajaa pidettäisiin oikeassa arvossaan, niin kohta löytyisi vaan hyvää ja kelvollista palvelusväkeä. Kaikki ne, jotka nyt pitävät itsensä palvelukseen liian hyvinä, silloin mieluummin rientäisivät sen hakuun ennen tehdastyön ja ompeluksen etsimistä. Kelpo palvelia osaa aina asettaa itselleen päivän pitkään joutohetken. Hän tietää useimmasti tehtävänsä ja voi askareensa järjestää niin, että ne jättävät hänelle vähän väliaikaa. Se on tehtaissa mahdotonta. Jos palvelustyttö sairastuu, hoidetaan häntä eikä lähetetä pois palveluksestaan, niinkuin tehtaissa ja kaupanhoidossa olevalle tehtäisiin. Sitäpaitsi on työnsä terveydelle parempi, kun päivänsä kuluu erilaatuisissa töissä, joita toimittaissaan hän voi olla liikkeelläkin, kuin jos hän kumarruksissaan istuu koko päivän samassa työssä. Viimeksi palveluksensa kasvattaa hänet kotielämää varten ja on, jos hän naimisiin menee, soveliaampi hänestä valmistamaan kodin hupaisuutta ja iloa valvovaa enemmän kuin tehtaantytöistä ja kauppapuodin hoitajista.

"Mutta siihen, että nämä edut palvelijalle lankeisivat, on välttämätöntä että hänen emäntänsä kohtelee häntä oikeudella, viisaudella ja hyvyydellä. Ja tämä ei voi tapahtua, niin kauan kuin hän halveksii palveliaansa, eli on hänen onnestaan eli onnettomuudestaan väliäpitämätön. Ensinnäkin tulee emännän itse ottaa toimintoihin osaa, hyvyydellä oikaista vaillinaisuudet ja esimerkillään osoittaa kuinka voidaan taloutta hoitaa järjestyksellä ja älyllä. Ja vielä tulee hänen suoda palveliansa nauttia mitä hyvää tälle suinki voisi löytyä --kaikki lepohetket, kaikki huvitukset, jotka eivät työtä ehkäise, ja joita palvelija tarvitsee yhtä hyvin kun rouvansakin. Minä kyllä tiedän että tämä on monen mielestä ankarasti puhuttu, mutta olen täydellisesti varma siitä, ettei muuta mahdollisuutta löydy palkollisten parantamiseksi. Ei ole pelkoa siitä että palveliat rupeaisivat laiskottelemaan siinä talossa, jossa perheen jäsenet ovat oivaa ja työtä rakastavaa väkeä, eli että huonot tavat pääsisivät juurtumaan palkollisiin kunniallisessa ja hyvässä talossa. Sitä emäntää, joka palvelioilleen osoittaa luottamusta ja kunnioitusta, palvellaan varmaankin paremmasti kuin sitä, joka antaa heidän selvään tuntea että he ovat alhaisia; ja todellakin se palvelia on huono, johon ei totisen, kelvollisen ja lempeän emännän esimerkki jossakin määrin vaikuttaisi.

"Minun selvitykseni arvoitukseen olisi sentähden seuraava:

"Ensiksi: että naiset panevat omantunnon asiaksi tärkeyden osata itse toimittaa useimmat talonaskareet, eivätkä niinkuin nyt on tapana, enään pidä sitä häpeänä.

"Sitten: ettei milloinkaan emäntä unhoita sitä, että palveliansa on Jumalan edessä hänen vertaisensa.

"Ja tämän kautta luulen ruman tomun-piilopaikan mahdolliseksi poistaa."

"Tosi kyllä," sanoi Jenny, kun olin lopettanut, "ja oivallinen kirjoitus, isä, mutta..."

"Mutta mitä?"

"Joo, en voi ymmärtää miksi, isä, aina pauhaat ainoastaan vaimonpuolille. Luulisipa että kaikki paha mailmassa on heidän syynsä."

"Ei, tyttöseni, mutta naisten tulee kääntää ja parantaa mailma, ja jokaisen parantajan tulee aloittaa itsestään. Siitä huolimatta ovat naiset soveliaat poistamaan lukinverkkoja ja kotiamme pelastamaan noista pienistä pölylokeroista."

III. Huolimattomuus.

"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi johdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?" kysyi Jenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen istuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.

"En, en ole sitä tehnyt."

"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut meidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on ainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa. Työntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei minulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu, aina hyvällä tuulella -- mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan vallan vaikeata --- ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän tulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot talonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat kauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi aikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin liesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni, ja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni alttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle."

"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on oleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!"

"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko," sanoi Jenny. "Minä olen ihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain yli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni alas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa olisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja hohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin tähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein silmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani oikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä."

"Se on oikein," lausui Rudolf, "tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain, en tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon todellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja runoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta."

"Silloin," lausui Theodor, "täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla hurjan rikas."

"Minä en koskaan nai itselleni rahoja," selitti Rudolf, "minä olen vaimoni elättävä, eikä hän minua."

Rudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa kotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta ritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina sellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana. Jolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä tulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja sentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten valmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata pohjaperusteeksi.

"Hupaista olisi tietää," lisäsi Theodor, "kuinka pitkän ajan nuori lakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä, tarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän? Suurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?"

"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että maalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa katselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen omaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista."

"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka pelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;" lausui Theodor, "sillä se suuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa asuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja ja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle kyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön tuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä laskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa löydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas huolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on niin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään arvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle luonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta estää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala voipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman kanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin toivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa; ja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa, niin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus vapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista, kaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja hankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso vaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen olla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta täpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin aikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta ja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki, tukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä ahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa nauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän hiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn mahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole kenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn 'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot naisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä seurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa valvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta fysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä, joka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he voisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar monta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja hoitamassa."

"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni," lausui Jenny. "Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat heti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja virheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme Aftonpost'issa lausuu," lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.

"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei merkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei ikinä ole työntekoon aiottu -- ei siksi että työnteko on alentavaista, mutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade kukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää

levähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä elämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän työhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden harson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää koreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!) Sentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella lämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä työtä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä väittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli paistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä, vastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan. Tämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla, tytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita, prosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa naimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun katsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian, samoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On todella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on kaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella mukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa nykyaikaan."

"No, mitäh, isäni, tästä pidät?" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään lukemasta.

"Minä pidän," vastasin minä, "että kirjoittaja, miten te teitte keskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen sekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on totta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole siihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa kunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin siinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus naisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä huolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies ei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se myöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka ei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti vaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin keskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja kelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä."

"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"

"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää, joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan ihan oikeassa, Jenny."

"Aivan niin oikeassa," lausuin minä, "että ensimäinen kirjoitelmani on tätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi."

"Juurta ja syntyä?" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.

"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus," vastasin minä, "haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti nousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta."

"Niin," sanoi vaimoni, "varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän pyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä."

"Naisten," sanoi Theodor ivalliseesti, "ei tule olla tieteellisiä, ainoastaan moni-oppisia."

"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!" lausui Jenny.

"Ja täydellä syyllä," arvelin minä, "sillä tässä taas ovat naiset enin syylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin hienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse, joille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä, pannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa. Johtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän tuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu joutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka on sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä katsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha kyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä hänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa, pallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa häntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei noista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän epätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta, pitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu hän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen -- _sagopuuroa_.

"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta," väitti Jenny.

"Tosi kyllä," vastasin minä, "mutta huolimattamuudessa on taitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta aina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes, saataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista. Vaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota ymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä oppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei hänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee vain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan ilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan 'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana pitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen sitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja luulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole tärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa mettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan sitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee tehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se järkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita leivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia palasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä tuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja maukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että hänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos esimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan ihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on ihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut voidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi toimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin että hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista ja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele. Mutta paha vaan -- semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella tytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin vastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä usein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään säästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä ja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten, jouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole miellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu hänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet ovat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan vanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä lohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi, hän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja muuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy parempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka ihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta hoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen följetongin päähenkilöitten."

"Vaan," väitti Jenny, "vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole vikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo politiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme olla omaa mieltä."

"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista, että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta: kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."

"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi; emmekös, ole, Mary?"

"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän vaimojen toimintoihin."

"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."

(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)

"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista: punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta, suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat, antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun, paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja väliäpitämättömyys koko mailmaa -- enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä, sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin, tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.

"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen! Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat. Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman nopeudella -- 'se seisoo tässä sanomassa.'

"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja

menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä

vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä

iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."

"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."

"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.

"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin, jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja ahkeraan terveyttä edistävään työhön."

"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni. "Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse sanomalehteen."

Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen, useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja minun kesken, hyvä lukiani.

IV. Ei ole hauska.

"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua. Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän tulee myöskin kutsua heitä takaisin."