SETÄ TUOMON TUPA OR UNCLE TOM’S CABIN by Harriet Beecher Stowe

Kentuckyn valtion itäosassa oli tämän vuosisadan alulla hyvästi hoidettu ja jotenkin laaja maatila. Sen isännällä Shelbyllä oli suuri joukko orjia, joista osa hoiti taloutta, vaan enin osa teki maatyötä.

Herra Shelby oli lempeä, hyvää ajatteleva mies; ainoastaan harvoin käyttäytyi hän käskijän tavalla alammaisiansa kohtaan. Yksi suuri vika hänellä kuitenkin oli. Vaikka hän oli suuren talouden isäntä, osasi hän hyvin huonosti pitää sitä järjestyksessä; sitenpä hän olikin joutunut hyvin ahtaalle. Mitä enemmän hän mietiskeli keinoja, päästäksensä suuresta velkakuormastansa, sitä enemmän se kasvoi hetki hetkeltä.

Jos herra Shelby olisi uskonut asiain tilan puolisollensa, joka oli hyvin viisas ja nerokas vaimo, niin varmaan olisi joku neuvo yhdessä keksitty, mutta väärän ylpeyden ja häpeän tunto aina pidätti häntä. Sitenpä rouva Shelby ei vähintäkään aavistanut häviön partaalla oloa, vaan huoletta koetti kaikin puolin hyvästi hoidella ja kasvattaa rakasta poikaansa.

Se poika, Edvard, oli monin puolin ihan isänsä vastakohta. Hän osoitti luonteen lujuutta ja jyrkkyyttä, joka näytti ihan ihmeelliseltä hänen ikäisellänsä pojalla, koskapa hän ei vielä ollut täyttänyt neljättätoistakaan vuottansa.

Lempeys ja sääliväisyys, jolla herra Shelby kohteli orjiansa, ja vapaus, jota hän heille soi, olivat hänet saattaneet johonkin määrään naapurien epäsuosioon. Ei oltu hyvillään, että herra Shelby kohteli mustia alammaisiaan paremmin kuin muut. Mutta Shelby ei pitänyt siitä lukua eikä ottanut korviinsa ankaria moitteita, joita ehtimiseen tuli hänen kuuluviinsa, vaan käytti entistä sääliväistä hyväntahtoisuutta.

Shelbyn palvelijain joukosta oli huomattava varsinkin yksi orja, oikea rehellisyyden ja vilpittömyyden esikuva. Tuomo eli setä Tuomo, joksi häntä sanottiin, oli isäntänsä oikea käsi. Koska hän oli jo kauan ollut tällä tilalla, niin herra Shelby luotti hänen uskollisuuteensa niin rajattomasti, että vähääkään arvelematta käytti häntä kaikkein vaikeimmissakin toimissa. Tuomo sai tarkastaa varallisuuden tilaa, nostaa rahoja, toimittaa tavarain ostoa ja myöntiä, joihin kaikkiin tarvittiin ymmärrystä ja samalla tarkinta oikeudentuntoa. Olipa herra Shelby kerran lähettänyt hänet Cincinnatiinkin, naapurivaltion Ohion pääkaupunkiin, selvittelemään erästä tärkeää asiaa ja nostamaan hänelle viisisataa dollaria. Sellaista ei olisi kukaan orjain isäntä koko Kentyckyssä uskaltanut tehdä, sillä Ohiosta oli hyvin helppo päästä Kanadaan, ja siellä oli orja vapaa ja vainoomiselta turvassa. Mutta Tuomo ei vähääkään ajatellut mitään karkaamista eikä hänelle uskotun summan anastamista. Tarkimmasti suoritti hän tehtävänsä ja palasi kiireimmiten herransa luo. Herra Shelby oli jo kauan mietiskellytkin vapauttaa hänet kokonaan palkinnoksi hänen uskollisesta palveluksestaan, vaan hänen silloinen ahdinkotilansa pidätti häntä sitä tekemästä.

Ollen erittäin kohtuullinen nautinnoissaan ja oppivainen oli Tuomo vähitellen omistanut koko kristinopin. Melkein säännöllisesti kävi hän kuulemassa lähiseudulla asuvan papin saarnoja ja oli rukouksella ja kaikkein synnillisten mielen väreiden tukeuttamisella päässyt siihen sisällisen rauhan tilaan, joka apostolin sanain mukaan käy ylitse kaiken ymmärryksen ja myöskin karkasee luonteen kaikkia huolia ja kärsimyksiä vastaan, jotka täällä alhaalla jokaista ahdistavat, toista enemmän, toista vähemmän.

Tuomo oli nainut mies ja kolmen lapsen isä. Hänen vaimonsa, yhtä hurskas kuin miehensäkin, oli samoin orja kuten hän ja saman isännän oma. Setä Tuomo ja täti Kloe asuivat lapsineen pienessä, vaan sisältä hyvin puhtaassa tuvassa. Iltasilla, kuin päivätyö oli päättynyt, harjoitteli Tuomo kirjoitusta ja nuori Edvard Shelby uskollisesti autteli häntä. Myöhemmin oli pieni hartaushetki, jolloin muitakin orjia oli läsnä, ja lopuksi sellaisina hetkinä aina toivotettiin siunausta Shelbyn perheelle.

Sama arvo kuin Tuomolla miesten kesken oli Elisabetilla naisorjain kesken. Hän oli kaunis kuin enkeli, jotenkin vaalea-ihoinen; kahdeksannesta vuodestaan asti oli hän ollut herra Shelbyn omana. Shelby oli hänet silloin ostanut New-Orleansista ja lahjoittanut puolisollensa, joka ottikin tytön oikein äitilliseen hoitoonsa, opetti hänelle kaikkia naistöitä ja neuvoi häntä hyveihin ja hurskauteen. Aikaa myöten oli tämä hyvä oppilas tullut rouva Shelbylle ihan välttämättömäksi. Elisabet oli nyt viidenkolmatta vuoden ijässä ja oli jo lahjoittanut sydämmensä ja kätensä eräälle nuorelle miehelle, joka työskenteli läheisessä herra Wilsonin tehtaassa. Tällä Yrjöllä oli monta hyvää ominaisuutta ja varsinkin taipumusta teknillisiin toimiin niin suuressa määrässä, että moni vapaakin mies häntä ihmetteli.

On usein tapana, että isännät vouraavat orjiansa toisille isännille tai tehdasten omistajille, varsinkin jos vouraaja siitä saa huomattavaa voittoa. Palkka ei siinä tapauksessa tule orjalle, vaan hänen isännällensä. Niinpä Yrjökään ei ollut herra Wilsonin oma, vaan maanviljelijä Legreen, joka asui Louisianassa ja oli erittäin itsekäs ja omaavoittoa pyytäväinen ja kohteli orjiansa säälimättömän ankarasti. Matkalla Kentuckyssä oli Legree tavannut herra Wilsonin ja, kuin tämä juuri siihen aikaan etsi työmiestä, joka vähän ymmärtäisi koneita, oli heillä heti syntynyt kaupat. Wilson maksoi melkoisen summan ja Yrjö oli luovutettu hänelle määrätyksi ajaksi.

Yrjö vietti herra Wilsonin purje- ja säkkikangas-tehtaassa yleensä onnellista elämää. Usein pääsi hän asioille Shelbyn kartanoon, jossa hän ensinnä tutustui Elisabetiin. Kohta nämä yhdenluontoiset sielut löysivät toisensa ja joutuivat avioliittoon ja suloinen pikku poika Harry liitti nämä sydämmet vielä lujemmin toisiinsa. Vaan eipä tämä onni saanut kauan kestää; yht' äkkiä se loppui! Yrjö kutsuttiin takaisin Louisianaan.

Ja se tapahtui näin. Koska Yrjöllä oli luonnostaan terävä järki, oli hän hyvin lyhyessä ajassa käsittänyt tehtaan koko koneiston, olipa hänen myöskin onnistunut tehdä muutamia hyviä parannuksia ja keksiä uusi hyvin edullinen hampun-puhdistuskone. Tuskin ehti se maine saapua Yrjön isännän, herra Legreen, kuuluville, kuin hän jo läksi Louisianasta omin silmin näkemään, oliko siinä perää.

Herra Wilson tietysti otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan, toivotti hänelle onnea niin arvokkaasta orjasta ja vei hänet sitte tehtaasen katsomaan laitoksia ja uutta konetta. Yrjö selitteli kaikkea ja hänen huomautuksistaan näkyi niin paljo sivistystä ja henkistä kykyä, että Legree häpeäkseen tunsi olevansa paljon alempana orjaansa.

Siinäpä oli enempi kuin ahdassydämminen maanviljelijä jaksoi kärsiä. Se loukkasi hänen turhamaisuuttansa niin kovin, että hän ei voinut antaa sitä anteeksi. Yrjön piti joutua pois täältä takaisin Louisianaan, raskaimpain ja halvimpain töiden tekoon. Jos hän oli tähän asti saanut olla vapaammassa asemassa, niin piti hänen täst' edes kaksinkertaisesti tunteman orjanasemansa.

Suuresti hämmästyi herra Wilson, kuin herra Legree vaati Yrjön työpalkkaa ja sanoi kohta lähtevänsä hänen kanssansa palaamaan kotiinsa.

"Mitä te nyt, herra!" virkkoi Wilson ihan ihmetyksissään. "Eikö meillä ole sopimus --?"

"Niin, on meillä sopimus taikka oikeammin oli. Vaan minä olen nyt ajatellut asiaa toisin. Yrjö lähtee minun kanssani."

"Entä sopimuksemme?"

"Se oli määräajaksi ja se aika on kulunut", vastasi Legree kylmäkiskoisesti.

"Tosin kyllä", myönsi Wilson. "Vaan mielelläni minä lisään palkkaa, jos se, josta sovimme, on teistä liian vähä. Yrjöllä on hyvä työkyky ja mina --"

"Mitä siitä", keskeytti toinen. "Minä tarvitsen häntä maatyöhön."

"Mutta näettehän, että Yrjöllä on ihan erityinen taipumus koneihin. Ajatelkaahan vain hänen keksintöänsä."

"Niin, ne koneet! Nehän ne juuri ovatkin. Työn säästöä muka! Meidän orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon minä! Kyllä minä hänestä keksinnöt karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse ollenkaan huolia sellaisista asioista!"

Yrjö, jonka ihon väri yhtä vähän oli ihan musta kuin Elisabetinkaan, huumautui äänettömäksi tuosta tuomiosta. Hänen rinnassansa vain kuohui, ja vaikea hänen oli pidättää tunteitansa ilmi puhkeamasta. Herra Wilson näkyi huomaavan sen sisällisen taistelun ja nykäytti paljon merkitsevästi päätään Yrjölle, ikään kuin sanoen, että hän kyllä aikoi koettaa parastansa. Legreeltä se ei jäänyt huomaamatta ja hän sen tähden vain sitä jyrkemmin päätti pitää kiinni uhristansa. Kuin ystävällinen tehtaanisäntä luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti taivuttaa tuota sydämmetöntä, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja lausui vain kylmäkiskoisen neuvon, että Wilsonin ei pitänyt huolia asioista, jotka eivät häneen koskeneet. Siten oli Yrjöltä kerrassaan kadonnut kaikki toivo päästä tuskauttavasta tilastaan.

Toinen luku.

Pakosalla.

Jo samana päivänä läksi Legree Louisianiin ja hänen kanssansa Yrjö, jonka siten täytyi lähteä mieleiseltä työpaikaltansa, pääsemättä sanomaan edes jäähyväsiä omille rakkaillensakaan.

Kukapa ei käsitä Elisabetin tuskaa, kuin hän kuuli, mitä oli tapahtunut! Hän ei alussa tahtonut ottaa vastaan mitään lohdutusta eikä tahtonut sitä edes kuullakaan. Mutta synnynnäinen lempeys voitti pian uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi hänet. Säälien näkivät hänen kumppaninsa hänen joutuvan sisällisen kalvavan surun uhriksi.

Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitkää kuukautta, joita muiston tuska katkeroitti. Oli ilta ja hämärän varjo levisi seudun yli. Elisabet seisoi pihalla Shelbyn asuinkartanon edessä ja katseli hitaasti pois vieriviä vaunuja, jotka veivät hänen emäntäänsä naapuriin vieraisille. Hän oli taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin hän oli syvimpiin muisteluihin vaipuneena, heräsi hän äkisti siitä, että käsi hiljaa laskeutui hänen olkapäällensä. Hän katsahti taaksensa ja huudahti yht' aikaa hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Se oli Yrjö, juuri se, jota hänen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.

"Sinäkö Yrjö! Onko mahdollista! Miten sinä minua säikytit, ja kuitenkin miten onnellinen olen nyt taas!"

Hän lepäsi Yrjön sylissä. Viimein hän tointui ja vei hänet syrjässä olevaan huoneesensa, istahti hänen eteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Oletko se sinä todellakin! Mutta kerropas nyt, mikä sinut toi niin äkkiarvaamatta tänne; mitä on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi hän, osoittaen Harryä, joka uteliaasti tuli esiin, "hän on surrut kuten minäkin, ja nyt hän ilosta ei saa puhutuksi mitään. Katsohan, Yrjö, eikö se ole kaunis poika?"

Yrjö kääntyi pois päin. Liikutuksesta kyyneltyivät hänen silmänsä. "O rakkaani!" sanoi hän ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan nähnyt teitä!"

"Mitä nyt, Yrjö!" huudahti Elisabet hämmästyen. "Tuo muoto, mitä sillä tarkoitat? O puhu, Yrjö, minkä tähden olet täällä?"

Yrjö tarttui hänen käsiinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.

"Vaimo parka," sanoi hän, "minun täytyy taaskin peljästyttää sinua. Tiedä sitte, minä olen täällä herra Legreen tietämättä."

"Mitä," parahti vaimo, "oletko sinä --"

"Niinpä niin, minä olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin verikoirat; ja tätä ajoa on kestänyt jo kahdeksan päivää, mutta vielä eivät he toki ole oikeilla jäljillä."

"Hyvä Jumala," vaikeroi Elisabet, "minä olen peloissani sinun hengestäsi, Yrjö!"

"Minun hengestänikö? Siitä minä en pidä lukua, se päin vastoin on minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen pidättää minua elämääni lopettamasta!"

Elisabetille olivat kaikki nämä sanat kuin puukonpistoksia ja hän puhui lempeästi:

"Minä tiedän, Yrjö, mitä sinä olet kärsinyt silloin, kuin herrasi niin äkisti kutsui sinut pois tehtaasta, ja tiedän myöskin, miten kurja ja tuskallinen elämäsi varmaan on ollut niin julman miehen orjana. Mutta ajattelehan toki: hän on kuitenkin sinun isäntäsi."

"Minunko isäntäni? Kuka on hänet tehnyt minun isännäkseni, kuka on hänelle antanut isännyysoikeuden minun ylitseni? Eikö minulla ole ajatuksia ja tunteita niin kuin hänelläkin ja eikö minun vereni juokse suonissa yhtä elävänä kuin hänenkin verensä? Enkö minä ole yhtä hyvin ihminen kuin hänkin ja enkö minä ole oppinut itsestäni kaikkea sitä, kuin hän muiden avulla on saanut päähänsä? Mitä oikeutta hänellä siis voi olla pitää minua juhtana oikkujensa mukaan? Niitä töitä, kuin hän minulle antoi, tekee mikä hevonen tai härkä hyvänsä ihan yhtä hyvin! Hän on rääkännyt ja kiusannut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja mitä vankemmin ja väsymättömämmin minä tein työtä, sitä enemmän hän tahtoi teettää minulla. Minä viimein en sitä enää kauemmin kärsinyt vaan karkasin. Ja vaikka se tyranni on niin usein ihan syyttä sanonut, että minussa muka asuu perkele, niin nyt hän ehkä saattaa olla oikeassa! Hän se on minuun sullonut sen, ja se perkele ehkä kohta näyttäytyy sellaisella tavalla, joka ei suinkaan ole miellyttävä häntä!"

"Yrjö, Yrjö, sinä ihan peljästytät minua! Noin minä en ole koskaan kuullut sinun puhuvan!"

"Minä olen liian paljon kärsinyt", sanoi Yrjö. "Mitä kaikkea mina saattaisinkaan siitä kertoa, Elisabet! Esimerkiksi, tuskin on neljää viikkoa, kuin nuori Legree, pahankurinen poika, kiusasi hevostani. Minä olin juuri panemassa kiviä kärryihin ja sen tähden siivosti pyysin hanta olemaan häiritsemättä minun työtäni. Mutta hän vain ärsytti hevostani vielä enemmän. Minä pyysin uudestaan häntä olemaan siivolla, mutta hän silloin alkoi suomia ruoskalla minua itseäni. Minä otin häntä kiinni käsistä ja poika alkoi hurjasti potkia ja parkua niin kovasti, että isä heti saapui luo kuin lentämällä. Raivoissaan työntäsi hän minut pois, sidotti minut puuhun, leikkasi metsästä vitsoja, antoi ne pojalle ja käski minua piiskaamaan niin kauan, kuin jaksoi. Ja niin tapahtuikin. Toisen kerran tuli tuho pikku Bellolleni. Se uskollinen koira oli minun ainoa lohdutukseni. Yöllä makasi se minun vieressäni ja päivällä oli aina minun sivullani, ja se katseli minua viisailla silmillään, kuin olisi se ihan selvään tiennyt, mitä minulta puuttui. Kerran minä heitin sille muutamia luita, jotka olivat ulkona kyökin oven edessä. Ahdistajani tuli heti ja alkoi pauhata ja kirota ja huutaa, että hän toki ei ollut sellainen narri, että ryhtyisi omalla kustannuksellaan elättämään neekerin koiraa. Ja hän käski minua sitomaan kiinni Bello parkaa ja heittämään lammikkoon."

"Sitä sinä et arvatenkaan tehnyt, Yrjö?"

"En minä, vaan hän sen teki! Minulta oli sydän pakahtua säälistä, kuin katselin, miten hän viskasi koiran veteen ja sitte heitteli sitä niin kauan kivillä, että se hukkui. Ja minä itse sain vielä maistaa ruoskaa, koska olin puolustanut kumppaniani. Olkoonpa tuo miten hyvänsä. Mutta sen pyövelin pitää kokeman, että minä en pitkään aikaan kesy ruoskakurista!"

Nuoren miehen silmissä leimahti niin salaperäinen tuli, että Elisabet ehdottomasti vapisi.

"Älä jättäydy pahuuden valtaan, Yrjö! Luota Jumalaan ja tee rehellisesti tehtäväsi, niin kyllä hän sinua auttaa."

"Sinä ajattelet sangen kristillisesti, Elisabet," vastasi pakolainen, katkerasti hymyillen; "minä en voi. Minkä tähden kärsii Jumala sellaista ilkeyttä?"

"Älä pilkkaa Jumalaa! Meidän täytyy luottaa häneen ja ottaa kaikki kärsimykset vastaan tyytyväisesti. Se on Jumalan ijankaikkinen tahto, ja hän yksin tietää, mikä on meille hyödyksi."

"Ah, minä tahtoisin, että minulla olisi sinun luottamuksesi! Mutta minä en voi hillitä tunteitani! Ajattelehan vain, Elisabet, ehkäpä on meidän lapsellemmekin samanlainen kohtalo tulossa, ehkä --"

"Voi, ole vaiti, Yrjö, ei se voi olla mahdollista, onhan meillä perin hyvä isäntä."

"Se minun kyllä täytyy myöntää, mutta kukapa tietää edeltä päin, mitä vast' edes tulee. Poika saatetaan myödä eikä kukaan vielä tiedä, mihin tai kelle. Mitä hyötyä siitä on meille, että Harry on niin sievä ja vilpas poika. Hänen etevyytensä on vain suurempi vaara hänelle, sillä se enentää hänen arvoansa."

Kallion painoisina alkoivat nämä sanat rasittaa Elisabetin mieltä ja herättivät hänessä synkkiä aavistuksia. Hän oli jonkun aikaa huomannut vilkasta, salaperäistä seurustelua herra Shelbyn ja seudun pahamaineisen orjainkauppiaan kesken, eikä se kauppias ollenkaan miellyttänyt Elisabetia. Kauppiaan ystävällisyys Harryä kohtaan oli aina näyttänyt hänestä epäilyttävältä. Mutta joka kerran oli hän tukeuttanut pelkonsa ja salasi sen nytkin mieheltään, ollakseen kiihottamatta häntä vielä enemmän. Yrjö yritti lähtemään.

"Ja nyt, Elisabet, rakas vaimoni, täytyy minun jättää sinut", sanoi hän suruisesti. "Minä en ole täällä hetkeäkään turvassa."

"Menetkö sinä pois?" vaikeroi Elisabet "Mitähän tästä tulee! Kätkeydy tänne, Yrjö, minä pidän kaikesta huolen, ei sinua täältä löydetä."

"Luuletko? Jo nyt erehdyt! Täällähän minun ensinnä arvataan olevan eikä jätetä täältä tutkimatta mitään sopukkaa. Ei toden totta tämä paikka ole mikään hyvä kätkö. Ja sinut minä vetäisin kanssani turmioon, sillä karanneen orjan kätkijää kohtaa lain ankara kovuus!"

"Herran tähden, mihin sinä sitte lähdet?"

"Se olkoon minun huolenani, Elisabet. Minä en ole ihan odottamatta saapunut tänne, vaan olen tavannut ihmisiä, joiden apuun saatan luottaa. Ehkäpä minun onnistuu eheänä ja terveenä päästä Kanadaan. Se maa on toivojeni tähti, ainoa, kuin minulle on jäänyt jäljelle. Sinulla on hyväluontoinen isäntä, Elisabet, ja hän varmaankin suostuu myömään sinut minulle. Niin, minä tahdon todella ostaa sinut ja lapsemme, Jumala minua auttakoon!"

"Luottakaamme häneen!" todisti nuori vaimo. "Vaan entä jos --"

"Jos minä joudun kiinni, aioit sanoa. No, silloin he eivät ainakaan elävänä saa minua viedyksi etelään. Mutta niin pitkällä ei toki vielä olla. Rukoile minun puolestani, Elisabet, että kaikki hyvin kävisi; ehkäpä hyvä Jumala sinun rukoustasi kuulee."

Hyvin liikutettuna otti Yrjö vaimoansa kädestä ja katsoi häntä hellästi silmiin. He seisoivat hetkisen vaiti, Elisabet itkeä nyyhkien, Yrjö yhä vielä koettaen pysyä lujana. Mutta kohtapa hänelläkin tunteet purkautuivat kuumaksi kyynelvirraksi. Vielä yksi syleilys.

"Jumala sinua suojelkoon, Yrjö! -- Voi hyvin, Elisabet!"

Ovi sulkeutui miehen perästä ja hän katosi yön pimeään. Kauan katseli Elisabet hänen jälkeensä.

Näkiköhän hän koskaan häntä jälleen?

Kolmas luku.

Uusia kauhuja.

Äidin silmä näkee yleensä hyvin tarkkaan ja pettyy ainoastaan harvoin. Elisabet huolehti pojastaan syystä kyllä. Vilkas, kaunis ja hyvälahjainen poika oli vetänyt puoleensa orjainkauppiaan Haleyn huomion, ja se välinpitämätön, ainoastaan omaa voittoa etsivä mies päätti heti saada hänet itselleen ostetuksi.

Ja siihen hänellä valitettavasti oli keinoja useampiakin.

Jo edellä olemme maininneet, että herra Shelby oli rahanpulassa eikä enää tiennyt, miten selvitäkään veloistansa. Ja juuri tuolla Haleylla oli enimmät saamiset, sillä hän oli kaikin tavoin koettanut hankkia haltuunsa herra Shelbyn velkakirjoja. Tiesihän hän, mikä rikkaus tällä maanomistajalla oli orjissaan ja minkä runsaan voiton ne tuottaisivat hänelle (Haleylle) heti, kuin ne "kauppatavarana" joutuisivat hänen käsiinsä.

Ensinnä kävi Haley velkamiestä tervehtimässä, selitteli hänelle, kuinka paljo hän oli velkaa Haleylle ja miten välttämätöntä oli alkaa nyt viimeinkin maksaa sitä takaisin. Kuitenkin hän samalla oli olevinaan jalomielinen ja ilmoitti olevansa valmis rahan sijasta ottamaan joitakuita orjia. Sillä ehdotuksellaan sai hän toistaiseksi aikaan ainakin sen verran, että herra Shelbyllä alkoi horjua hänen entinen luja päätöksensä olla antamatta yhtään ainoata orjaansa suorastaan orjainkauppiaalle.

Ehdotustansa tehdessään oli Haley ajatellut paitse pikku Harryä parastaan Tuomoa, ja vaikka hän tiesikin, että Tuomo oli herransa luotettavin tuki, niin se ei suinkaan saanut häntä luopumaan aikeistansa. Hän tiesi tarkimmasti Tuomon hyvät ominaisuudet ja mietiskeli jo itsekseen, minkä verran tuosta kaupasta saattaisi voittaa. Haley lyhyesti sanoen luotti herra Shelbyn luonteen heikkouteen ja keskustelut hyvin selvään osoittivatkin, että hän ei ollut siinä lainkaan pettynyt. Mitä imarrus ja houkuttelu eivät saaneet aikaan, sen vaikutti uhkaus. Shelby kyllä muisti monestikin jo luvanneensa uskolliselle neekerille vapauden, vaan mahdotonhan hänen oli antautua vararikkoon tuollaisen "hullutuksen" tähden, kuten Haley sääliväisesti sitä nimitti. Siispä sovittiin Tuomon kaupasta.

Tuomolla tuli ainoastaan osa velasta kuitatuksi. Nyt tuli pikku Harryn vuoro. Onnettomuudeksi poikanen juuri silloin juoksi sisälle ja alkoi siellä tavallisia lapsen leikkejänsä. Orjainkauppias katseli häntä tarkkaan joka puolelta ja yhä enemmän mieltyi häneen. Hän tahtoi nyt saada pojan haltuunsa mistä hinnasta hyvänsä.

Haley oli sielujen kauppias oikein todella; jo ammoin oli tuo ihmisvihollinen ammatti kuolettanut hänessä kaikki jalommat tunteet. Sen tähden oli myöskin turha vaiva herra Shelbyn kuvata hänelle, mitä sanomatonta tuskaa äidille tuottaisi ero lapsestansa, ja vedota vaimoonsa, joka oli mieltynyt pikku Harryyn niin, että piti häntä melkein kuin omana lapsenaan ja joka sen myömisestä hyvin loukkautuisi. Se ei ollenkaan vaikuttanut Haleyhin. Hän uhkasi kokonaan luopua kaupan hieromisesta ja antaa velkakirjat oikeuden haltuun. Niinpä herra Shelby viimein taipui antamaan tämän toisenkin uhrin. Kauppakirja allekirjoitettiin, ja Tuomo ja Harry olivat orjainkauppiaan omina. Seuraavana päivänä sanoi hän tulevansa ottamaan "tavaroitansa".

Herra Shelby nyt pelolla odotteli asiain selittelyä puolisollensa, koska hän ei mitenkään voinut pitää salassa, mitä oli tapahtunut. Monen kiertelemisen ja kaartelemisen jälkeen avasi hän heikkoutensa kuvan vaimonsa silmäin eteen. Rouva Shelby kauhistui sanattomaksi.

Uskollinen Tuomo ja Elisabetin suloinen poika myötyinä! Rouva katsoi sitä ensin huonosti onnistuneeksi leikinlaskuksi, mutta hirmuinen totuus selvisi hänelle kokonaan, kuin puolisonsa vähitellen ilmasi hänelle missä pulassa hän oli ja minkä syvyyden partaalle joutunut.

Rouva Shelby tarjosi heti kaikkia koristeitansa, jos vain kauppa siten saataisiin puretuksi, mutta puolisonsa hänelle selitti, että orjainkauppias ei siihen mitenkään suostuisi.

"Voi, että minun täytyy tätä kärsiä!" vaikeroi rouva tuskissaan. "Minähän olen aina koettanut täyttää kristilliset velvollisuuteni näitä orjaparkoja kohtaan, pitää huolta heidän sekä hengellisestä että ruumiillisesta menestyksestään ja nyt --! Mitenkä sinä voit omantuntosi edessä vastata, että riistät äidiltänsä pikku Harryn ja myöt tilapäisessä rahapulassa niin luotettavan palvelijan kuin Tuomo on?"

"Minä olen siitä yhtä pahoillani kuin sinäkin," virkkoi herra Shelby, "ja totisesti, jos minulla olisi ollut mitään muuta keinoa, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta sano itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä olin kokonaan Haleyn käsissä. Hän uhkasi lain voimalla pakottaa meidät myömään kaikki orjamme, jos en myönyt hänelle Tuomoa ja Harryä."

"Ja sinä tietysti möit heidät", vastasi rouva Shelby katkerasti. "Voi orjuuden kirousta! Yksin kunnon ihmisetkin se kovettaa ja tekee kuuroiksi, niin että he eivät tajua ijankaikkista totuutta, että ihmissielu on enemmän arvoinen kuin kaikki maan kulta! Enpä olisi uskonut, että minun itseni täytyy nähdä, miten äidin sylistä hänen oma lapsensa riistetään!"

"Sitä sinun ei tarvitsekaan, rakas Emilie. Minä aion huomisaamuna aikaisin lähteä ratsastelemaan jo ennen Haleyn tuloa; saatathan sinä lähteä minun kanssani. Emme huoli jäädä kärsimään sitä tuskaa."

"Ei, ei," vastusti rouva Shelby jyrkästi. "Jos sinä et jaksa katsella heikkoutesi seurauksia, niin teen minä sen sinun puolestasi. Rehellinen kelpo Tuomo tarvitsee lohdutusta surussaan ja Elisabet, niin -- voi, minä en tosiaankaan tiedä, mitä hänelle teen. Jumala olkoon hänelle armollinen!"

Molemmat peljästyivät juuri silloin yht' aikaa. Äsken oli kuulunut astuntaa ovea kohti ja nyt sen takana kuului raskas kaatuminen.

"Mitä se oli?" kysyi herra Shelby kuunnellen.

Rouva Shelby oli jo rientänyt ovelle ja avasi sen, vaan astui peljästyksestä takaperin, sillä Elisabet makasi maassa kuin kuolleena hänen edessänsä.

"Hirmuista ilmoitusta ei nyt enää tarvita," kuiskasi rouva Shelby, "vaimo parka näkyy jo tietävän kaikki!" Yhdessä kantoivat he tainnottoman vaimon huoneesen, sitte herra Shelby meni pois. Tämä heikko mies ei sietänyt nähdä onnettomuutta ja tuskaa.

Elisabet tointui vähitellen. Hän muisti heti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja kertoi vapisevalla äänellä kaikki rouva Shelbylle. Hän oli ollut tulemassa emäntänsä luo jollekin asialle; saavuttuaan oven taa kuuli hän mainittavan itseään ja Harryä. Hän pysähtyi ja kuuli sitte joka sanan tuosta keskustelusta.

Rouva Shelby ei paljoa puhunut. On sellainenkin sieluntila, jossa ei mikään lohdutus osu kohti ahdistettuun sydämmeen. Elisabet horjuen astui takaisin huoneesensa ja siellä joutui hän taas tunteittensa valtaan. Monen moni entisyyden muisto sukelsi esiin. Tuossa ikkunan edessä oli hän niin monesti istunut ja neuloen hyräillyt laulua sill'aikaa, kuin Yrjö, poikanen käsivarsilla, käveli huoneessa; tuolla piirongin laatikossa olivat pikku Harryn joululahjat ja etäämpänä sivulla makasi vuoteellaan nukuksissa poikanen itse, käsivarret pyörevinä, ruususuu vähän auki ja viattomat kasvot hymyilevinä, ympärillä joitakuita hiuskiharoita.

"Lapsi parka!" sanoi hän, kumartuen Harrynsä vuoteen ylitse. "Sinut on myöty, tahdotaan erottaa sinut äidistäsi, kuten sinut jo isästäsi erotettiin. Mutta Jumala auttaa minua sinua pelastamaan."

Hänen järkevyytensä oli jälleen palannut ja lujaa päättäväisyyttä näkyi hänen kasvoistansa. Täytyi saada Harry pois, miten hyvänsä pois! Hän istahti pöydän viereen, otti kynän ja paperia ja kirjoitti vitkastelematta:

"Rakas emäntäni! uskollinen rouva Shelby! Älkää katsoko minua kiittämättömäksi älkääkä pitäkö minua kunnottomana, kun lastani pelastaakseni ryhdyn luvattomiin keinoihin. Kuin te luette näitä rivejä, olen minä jo poistunut kodistani ja teidän talostanne, jossa olen saanut nauttia niin suurta onnea ja hyvyyttä. Te ette moiti minua siitä. Minä en voi olla näin tekemättä. Jumala siunatkoon teitä ja palkitkoon teille kaiken hyvyytenne ja lempeytenne! Elisabet."

Hän käänteli paperin kokoon ja kirjoitti osoitteen. Sitte hän otti Harryn tarpeellisimmat vaatteet ja sitoi ne vyöllensä. Hänen pannessaan huivia hartioillensa ja hattua, päähänsä heräsi pienokainen.

"Menetkö sinä pois, äiti?" kysyi hän uteliaasti.

"St, älä puhu niin kovaan, Harry", kielsi Elisabet. "Ei kukaan saa kuulla hiiskaustakaan. On tullut paha mies ja hän tahtoo viedä kanssansa pikku Harryn ja pistää pimeään komeroon! Mutta äiti ei sitä tahdo, vaan pukee pian sinulle ylle ja juoksee pois, että se ilkeä mies ei saa varastaa sinua."

Tuota pikaa oli Harry vaatteissa. Sitte hän vielä kääri hänet lämpöisen huiviin ja yön pimeyteen syöksyivät he.

Syrjässä talon takapihan laidassa oli Tuomon tupa. Sinne riensi Elisabet ensinnä. Tuomo ei vielä nukkunut. Hän oli juuri tänä iltana pitänyt tavattoman pitkän kotihartaus-hetken, ikään kuin ammentaakseen oikein paljon lohdutusta murheen ajaksi, joka hänen tietämättänsä jo seisoi juuri hänenkin ovensa edessä. Ensimmäisestä hiljaisesta kolkutuksesta hypähti hän ylös ja avasi.

Tuomo vähän kummasteli Elisabetin myöhäistä tuloa ja myöskin täti Kloe, noustuansa makuulta ja tultuansa tervehtimään, lausui kummastuksensa. Muutamat sanat riittivät ilmaisemaan, miten asiat olivat.

"Minä tulen sanomaan teille jäähyväsiä", sanoi Elisabet. "Minun poikani on myöty ja minun täytyy joutua pois nyt, kuin vielä on aikaa."

Tuomo ja Kloe seisoivat kuin kivettyneinä.

"Ja vielä enempikin", jatkoi Elisabet. "Ja sanonpa heti suoraan. Tuomokin on vaarassa! Hän on kuten Harry tästä päivästä alkaen orjainkauppiaan Haleyn oma. Huomenna tulee hän noutamaan saalistansa."

Tuomo ei puhunut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan. Viimein, katsahtaessaan silmiin, värähti hän ja vaipui kuin menehtynyt vanhaan nojatuoliin. Se oli äkillisen mielenliikutuksen ensimmäinen, luonnollinen vaikutus. Kuitenkin hän kristityn tavalla pysyi nöyränä ja Jumalaan luottavaisena, ja kuin vaimonsa ja Elisabet kehoittivat häntä samoin pakenemaan, vastusti hän lujasti ja jyrkästi sitä ehdotusta.

"Ei, sitä minä en koskaan tee", sanoi hän. "Herrani on tähän asti vielä aina tavannut minut sieltä, jossa minun piti olemankin, ja niin hän nytkin tapaa. Jumala antakoon minulle voimaa olla kestäväinen ja kärsivällinen tässä koetuksessa. Elisabetin kohta on ihan toinen, hänen kyllä tulee katsoa, mitenkä saisi lapsi parkansa..."

Lausuessaan "lapsi"-sanaa vavahti hän taas ja hänen katseensa arasti kääntyi hänen omaan nukkuvaan poikaansa. "Jumala suojelkoon teitä kaikkia ja olkoon teille armollinen!" kuultiin hänen supisevan.

Kaikki kehoittelemiset ja pyytelemiset olivat turhaa vaivaa, Tuomo pysyi päätöksessään. Mutta hän antoi vielä Elisabetille monta hyvää neuvoa tiestä, mitä polkuja hänen tuli kulkea, päästäkseen jo huomispäivän kuluessa naapurivaltioon Ohioon ja sieltä, sittemmin edelleen puolisoansa etsimään.

Elisabet riensi pois, että Kloen sanomaton suru häneltä ei riistäisi viimeisiä, Harryn tähden niin välttämättömiä voimia.

* * * * *

Rouva Shelby heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Eilispäivän tapahtumat olivat kuin vuori painaneet häntä.

"Missähän Elisabet viipyy?" sanoi hän itsekseen, soitettuansa jo monta kertaa. Neekeripoika Andy sattui nyt tulemaan juuri paraiksi.

"Andy, menepäs heti sanomaan Elisabetille, että minä tahdon puhella hänen kanssansa. -- Vaimo parka!" lausui hän sitte itsekseen. "Mitenkähän lienee hänkin yönsä viettänyt!"

Andy palasi hyvin pian ja hänen jäljestään herra Shelby, jonka oli kunniantuntonsa pidättänyt kotona.

"No?" kysyi rouva Shelby.

"Ei siellä ole Liisiä, mutta hänen huoneessaan ovat kaikki huiskin haiskin ja piirongin laatikot auki."

"Kummallista -- eihän toki...? Olisikohan lapsineen karannut?" puhui herra Shelby hätäisesti. "Siitäpä voisi aika pulma syntyä! Haley on jo muutenkin kyllin epäluuloinen, ja kuin hän nyt kuulee Elisabetin olevan poissa, niin hän varmaankin ajattelee minun edistäneen hänen pakoansa."

Rouva Shelby oli itsekseen hyvillänsä, kuin ajatteli, että Elisabetin saattaisi onnistua viedä lapsensa pois Haleyn käsistä. Kohta sitte tuotiin hänelle Elisabetin kirje, joka vahvisti arvelut, että hän oli paennut.

Tämä sanoma levisi orjain kesken kuin kulovalkea. Kaikki iloitsivat pakolaisen rohkeasta päättäväisyydestä ja ainoastaan herra Shelbyn läsnäolo esti heitä julki riemuitsemasta. Tuomossa ei näkynyt mitään muutosta. Levollisesti teki hän tavallisia tehtäviänsä, ja yhtä vähän hän kuin Kloekaan sanoilla tai edes silmäyksilläkään ilmasi, mitä tiesi.

Haley tuli tapansa mukaan noutamaan molempia uhrejansa. Sanoma, että Elisabet oli paennut Harryn kanssa, saattoi hänet melkein raivoon. Hän syytti herra Shelbyä ja käytti niin loukkaavia sanoja, että ankara riita alkoi miesten kesken. Rouva Shelby viimein sai heidät sovitetuksi ja Haley ryhtyi takaa-ajamis-toimiin. Talon emäntä sai kuitenkin taivutetuksi hänet vielä jäämään aamiaiselle ja siten emäntä sai aikaa puhella orjain kanssa, joiden piti seurata Haleyta. Hän kielsi heitä liian kiireesti takaa ajamasta ja varsinkin kehoitti kulkemaan uutta tietä, joka oli verraten hankalampi. Orjat lupasivat tehdä, mitä suinkin voivat ja tekivät sitä omasta halustaankin. Eräs heistä näet meni muka vaalimaan Haleyn hevosta ja salaa työnsi sille muutamia pähkinöitä satulan alle. Sen piti jotakin vaikuttaa. Ja oikein, kuin Haley viimein vähän päihtyneenä yritti nousemaan ratsullensa selkään, hepo tunsi pähkinän kulmista kovaa kipua, potki, nousi pystyyn ja teki sellaisia hyppäyksiä, että ratsastaja horjahti ja ennen ensimmäisen minuutin loppua makasi maassa vaikeroiden. Hepo heti, kuin tunsi olevansa vapaa taakastaan, laukkasi pois pihasta ja katosi läheiseen metsään. Ratsun etsiminen ja takaisin tuominen vei taas melkoisen ajan ja kuin hepo viimein oli valmiina, oli jo päiväkin ohi puolesta. Nyt ei Haley mitenkään voinut olla jäämättä päivälliselle, ja rouva Shelby kumosi hänen arvelunsa, että Elisabet pääsee liian paljon edelle niin taitavasti, että Haley, joka muutenkaan ei koskaan ollut haluton hyville ruuille, viimein suostuikin jäämään.

Taas kului joitakuita hetkiä ja kuin Haley juomista hyvin iloisena orjinensa läksi pihasta, löi kello läheisessä kirkontornissa kolme.

Neljän luku.

Ihmisriistan ajo.

Vaikea on kuvata tunteita, jotka liikkuivat Elisabetin mielessä silloin, kuin hän, poikanen käsivarrellansa, läksi Tuomon tuvasta rientämään kohti avaraa, tietämätöntä etäisyyttä. Hänhän siten tuli temmatuksi pois oloista, joihin hän oli mieltynyt, sekä ystävällisten, osaaottavaisten, hyväntahtoisten ihmisten parista. Tuskallisimman välttämättömyyden pakko ajoi häntä pois, vieläpä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut mitään tietoa puolisonsa kohtalosta. Lisänä oli vielä ankara ruumiillinen ponnistus ja ainainen takaa-ajajain pelko. Se kaikki yhdessä vaikutti, että hän oli menehtyä toivottomuuden tuskaan. Vaan hän silloin katsahti suloiseen poikaansa, joka maatessaan ei tiennyt mitään noista kauhuista, ja siten rohkeus ja horjumattomuus jälleen pääsivät voitolle äidin mielessä. Nopeammin riensi hän edelleen pitkin jäätynyttä tietä, joka hänen jalkainsa alla narisi, metsäin keskitse, joista tuuli lennättelee kuivia lehtiä. Monesti tuntui hänestä, kuin vainoojain äänet kuuluisivat takana, mutta se olikin vain hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa herättämää kaikua.

Päivän koittaessa oli kotipaikka jo kaukana jäljellä ja Elisabet pian saapui suurelle valtatielle, joka pitkin Ohio-jokea vei Cincinnatiin ja muihin kaupunkeihin.

Silloin täytyi Elisabetin hiljentää astuntaansa, jos tahtoi olla herättämättä epäluuloa. Hän myöskin laski nyt poikasensa maahan, talutti häntä kädestä ja antoi hänelle vähäisistä ruokavaroista, joita hän varovaisuudessaan oli mukaan ottanut. Koska Elisabet oli siistissä puvussa ja hänen kasvojensa väri, kuten sanottu, oli jotenkin samankaltainen kuin kaukaasialaisella rodulla, niin oli hyvin luultava, että häntä ja hänen lastaan ei kukaan osannut aavistaa orjiksi. Arvelematta hän sen tähden astui tien varrella olevaan ravintolaan ja pyysi syötävää. Sillä neljäkolmatta tuntia oli siitä kulunut, kuin hän viimeksi oli syönyt, ja luonto vaati nyt kaksin verroin velkaansa takaisin.

Levättyään jonkun aikaa ja sammutettuaan nälkänsä läksi hän taas edelleen ja saapui myöhään iltapäivällä erääseen Ohion kylään. Ensinnä hän katsahti joen rantaan, olisiko mahdollista päästä ylitse. Sillä vasta toisella puolella saattoi hän tuntea olevansa turvassa. Mutta joki oli hyvin tulvillaan ja melkein täynnä jäälauttoja, jotka alla pauhaavan virran painosta sysivät ja jyskyttivät toinen toistaan. Ei lähellä eikä kaukana näkynyt lauttaa eikä lauttamiehiä.

Elisabet katsella tuijotti jokeen ja pelastuksen toivo näytti kokonaan kadonneen. Hänhän tiesi miten helppo Haleyn oli löytää hänen jälkensä, varsinkin kuin hänellä oli vainukoiria. Tietysti hän ratsasti; niinpä hänelle riitti vähäinen osa siitä ajasta, kuin Elisabet oli tarvinnut. Täytyi tapahtua jotakin. Elisabet tiedusteli kaikkialta ylipääsön tilaisuutta, vaan turhaan. Kerran hän kyllä kuuli jonkun aikovan viedä muutamia tyhjiä tynnyriä ylitse, mutta tietämätöntä oli siinäkin, ryhtyikö hän siihen tänään vaiko huomenna vai tokko ollenkaan jäiden kulun vaarallisena aikana.

Tällä välin kului hetki toisensa perästä, pakolaisen keksimättä mitään pelastuskeinoa. Jo lähestyi ilta ja Elisabet aikoi lähteä jatkamaan rasittavaa ja nyt melkein toivotonta pakoansa pitkin joen rantaa. Silloin yht' äkkiä kuului jotenkin etäältä huutoa ja ruoskan läjäyksiä. Hän katsahti taaksensa ja sanomaton kauhu pani hänen jäsenensä vapisemaan. Haley se siellä tulla lennätti täyttä laukkaa ratsastaen, kolme orjaa seurassaan.

Orjainkauppias oli ensinnä antanut itseään viekasten apulaistensa eksyttää lähtemään väärälle tielle. Vaan eipä hänellä nyt ollut ensi kerta elämässään harjoittaa takaa-ajotaitoansa, ja jonkinlainen vaisto ohjasi hänet tälläkin kertaa oikealle tielle. Kohta hän oli oikeilla jäljillä ja silloin laski ratsut laukkaamaan niin, että kipinät kavioista säihkyivät. Täyttä laukkaa laski hän ylä- ja alamäet. Juuri sinä hetkenä, kuin Elisabet katsahti taaksensa ja huomasi vainoojansa, näki myöskin Haley hänet. Raivoissaan pieksi hän ratsuansa ja saapastensa kantapäillä niin kovin painoi sen sivuja, että se kuuluvasti huohotti, vaan samalla syöksyi eteen päin kuin nuoli.

"Odotahan, kyyhkyseni!" pilkkasi Haley. "Vielä vähä kärsivällisyyttä, niin oletpa kiinni! Ja sitte saat maksaa minulle tämän ratsastuksen kymmenkertaisesti."

Elisabetin ja hänen vainoojansa välimatka nähtävästi väheni, parissa silmänräpäyksessä täytyi pakolaisen joutua kiinni. Haleyn riemuhuuto kaikui jo onnettomuutta uhaten hänelle korviin. Silloin hän kokosi kaiken toimikykynsä rohkeaan päätökseen. Hän tahtoi ennemmin antautua luonnon voimain valtaan, ennemmin rohkeasti uhoitella hirmuista kuoleman vaaraa kuin antaa lastansa alttiiksi tuolle ihmishirviölle.

Puristaen lujemmasti käsivarrellaan Harryä, joka tuskaisesti katsoi taa päin, ja kuiskaamalla käskien häntä pysymään alallaan, juoksi hän vitkastelematta joen rantaan. Hyppäys vain, niin hän seisoi lähimmällä jäälautalla, joka hänen allaan halkeili, vaikka hän ei sitä huomannut. Toinen, kolmas, neljäs hyppäys, ja Elisabet oli keskellä ryskävää jääjoukkoa, joka ikään kuin suojellen ympäröitsi häntä. Ikään kuin näkymätön voima ohjasi hänen askeliansa ja käski luonnonvoimia kunnioittamaan äidin sydämmen tunteita. Elisabet itse tuskin tajusi, mitä teki, ja yksin tuo kovasydämminen, tunnoton Haleykin oli hypännyt maahan ratsunsa seljästä ja katsella ällisteli hänen jälkeensä, muistamatta itseään ja asioitaan. Iltahämärässä liihoitteli Elisabet kuin keveä varjo pauhaavien aaltojen ylitse, ja muutamassa minuutissa saapui toiselle pelastavalle rannalle ja siis toistaiseksi pääsi turvaan.

Viides luku.

Tuomon poisvienti ynnä muuta.

Kuin Haley näki saaliinsa niin odottamattomalla tavalla pois pujahtavan, muuttui hänen hämmästyksensä tuota pikaa vihan vimmaksi. Hän kiroili kauheasti ja näytti olevan hyvin halukas käymään käsiksi orjiin, jotka häntä olivat seuranneet.

Hänen kiukkunsa ei sentään kestänyt kauan, hän lohdutteli mieltään sillä ajatuksella, että hänellä kyllä oli keinoja löytää Elisabet Ohiosta ja toimittaa kiinni. Kovasta ratsastuksesta väsyneenä läksi hän lähimpään ravintolaan lepäämään ja itsekseen neuvottelemaan, mitkä toimenpiteet olisivat paraat pakolaisen kiinni saamiseksi.

Haleylla näkyi olevan onnea. Juuri oli vierashuoneesen tullut kaksi miestä, jotka olivat yleensä tunnetut taitaviksi ja kokeneiksi orjain ajajiksi: Sampson Loker ja Rikard Marks. Ne olivat juuri sopivat miehet Haleylle. Hän tunsi heidät jo ennestään ja saattoi varmaan luottaa heidän apuunsa. Siispä hän vei heidät syrjään pöydän luo, tilasi punssia ja esitti lasien kilistessä asiansa. Loker ja Marks olivat heti valmiit ja neuvottelivat sinne tänne, ja kuin Haley heille lupasi viisikymmentä dollaria kiinniotto-palkkaa, silloin he vannoivat tuovansa Elisabetin poikineen ennen, kuin päivä ehti kolmasti uudistua. Siten oli se välipuhe sovittuna.

* * * * *

Kuin helmikuun aurinko seuraavana aamuna sameasti katsahti Tuomon asunnon jäisistä ikkunoista sisään, näki se jo Tuomon ja hänen vaimonsa Kloenkin olevan liikkeellä. Kloe silitteli pestyjä vaatteita ja teki sitä niin innokkaasti, kuin olisi ollut tulinen kiire; vaan hän todella tahtoi ainoastaan työllä tukeuttaa sisällistä tuskaansa ja haihduttaa surullisia ajatuksiaan. Olihan nyt juuri tulemassa eron hetki.

Tuomo työskenteli ihan toista. Hän luki pyhää raamattua ja etsi voimakkaimpia paikkoja, valmistautuakseen kovaan kohtaloonsa, johon hänen nyt tuli antautua. Koetus oli kuitenkin melkein liian kova. Ilolla hän olisi antanut elämänsä tähänastisen herransa edestä, ja napisematta kärsinyt tylyintäkin kohtelua, jos hän vain olisi saanut pysyä omaistensa luona. Mutta nyt ei enää käynyt sitä muuttaa, täytyi tyhjentää kärsimyksen kalkki.

Niin käy, kuin tahdot, Jumala, Hyv' on sun tahtos ijan; Ken pysyvä on uskossa, Hän apusi saa pian! Meit' pelasti sun Poikasi, Siis tyköäs et heitä; Kun turvaamme ja huudamme, Et hyljää, Herra, meitä.

Tämän värsyn luki Tuomo virsikirjastaan hartaalla mielellä. Sitenpä hän myöskin kykeni lohduttamaan ja rauhoittamaan vaimoansa, joka välistä vaikeroi ihan ääneensä. Kohta sitte tuli rouva Shelby. Hänen kalpeista kasvoistaan näkyi surua ja sääliä.

"Minä tulen ottamaan sinulta jäähyväsiä, Tuomo", alkoi hän kyynelsilmin puhua. "Rakas Tuomo, minä paha kyllä en voi tehdä sinulle muuta kuin lohduttaa, sillä tiedäthän, että jokainen rahapenni sinulta otettaisiin kuitenkin pois. Mutta tässä perheesi ja Jumalan edessä lupaan minä ostaa sinut vapaaksi niin pian, kuin saan säästetyksi kokoon sellaisen summan. Siihen asti luota Jumalaan."

Rouva Shelby vaipui tuolille, Tuomo ja Kloe itkien suutelivat hänen kättänsä. Juuri silloin temmattiin ovi äkisti auki ja Haley näkyi sen takaa. Eilisen turhan takaa-ajonsa ja makaamattomuuden tähden viime yönä hyvin huonolla tuulella ollen hän tuskin piti lukua rouva Shelbyn läsnäolosta ja tiuskasi äkäisesti Tuomolle:

"Joudu! Laittaudu pian valmiiksi, neekerikoira!"

Nöyrästi ja vastustamatta nousi Tuomo, nosti arkkunsa olkapäälleen ja astui ulos häkkikärryjen luo, jotka orjainkauppias oli valmiiksi toimittanut. Kloe seurasi häntä itkevien lasten kanssa. Tuomo otti liikuttavat jäähyväset rakkailtansa ja samoin kaikilta muilta orjilta ja nousi kärryihin. Haley yritti panemaan hänelle raskaita jalkarautoja, jotka myöskin olivat valmiina kärryissä.

Se suututti kaikkia läsnäolijoita.

"Jättäkää tuo, herra Haley!" huusi myöskin rouva Shelby kiivaasti ikkunasta. Saatatte olla huoletta, sellaisia pitimiä ei Tuomolle tarvita."

"Lorua!" vastasi Haley pudistaen epäilevästi päätänsä. "Samaahan te olette vakuuttaneet siitäkin orjastanne, joka nyt on missä lieneekään. En minä enää pane enempää alttiiksi niiden viiden sadan dollarin lisäksi, jotka jo olen täällä menettänyt."

Hän löi hevosiansa ja kärryt vierivät pois.

Hyvin pahoitti Tuomon mieltä, että hän ei saanut sanoa jäähyväsiä nuorelle Edvard Shelbylle, joka Tuomon lähtiessä juuri oli naapurissa. Se nuorukainen oli tätä uskollista neekeriä kunnioittanut kuin isää ja omistanut hänen kristillisen mielensä. Kuin hän kotiin palattuaan kuuli Tuomon lähdön, nousi hän heti ratsun selkään ja todella, pian saavuttikin orjakärryt. Haleylla ei ollut mitään sitä vastaan, että Edvard vähän puheli jäähyväsiksi vanhan ystävänsä Tuomon kanssa sill' aikaa, kuin hän itse nautti virvoituksia.

Liikuttava oli Edvardin ja Tuomon ero. Edvard uudisti vakuutuksen, että Tuomo pian ostetaan vapaaksi, ja ripusti hänelle vähäiseksi muistoksi kaulaan reikälaitaisen hopeadollarin, kannettavaksi nauhassa piilossa, että Haleyn himokkaat silmät eivät sitä huomaisi. Sitte vierivät kärryt edelleen.

Haley ja Tuomo istuivat pitkän aikaa vaiti vierekkäin omituisina toistensa vastakohtina. Tuomo mietiskeli eräitä raamatunlauseita, varsinkin sitä, jossa sanotaan: "Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme." Haley mietiskeli mitenkä hyvästä hinnasta saisi orjansa myödyksi, jos ensin saisi hänet hyvään markkinapaikkaan; Tuomo oli hengessään kohonnut yli kaikkein maallisten, Haley riippui koko sydämmestään kiinni maassa; Tuomon koko olemus oli kristillistä nöyryyttä, Haley oli ilmeinen ylpeys ja itserakkaus.

Orjainkauppias oli jättänyt ohjat kumppanilleen ja otti nyt esiin muutamia sanomalehtiä lukeakseen virallisia ilmoituksia. Hänellä kun ei ollut mitään sivistystä eikä juuri minkäänlaisia tietoja, oli hänen jotenkin vaikea tulla toimeen lukemisessa, niin että hänen täytyi ensin itsekseen supista puoliääneen sanat ennen, kuin niitä ymmärsi. Häntä viehättivät ainoastaan ne ilmoitukset, jotka koskivat orjia; sen tähden hän luki heti ensi sivulta nämä suurilla kirjaimilla painetut ilmoitukset:

"*Karanneita orjia (Kentuckyssä).*

Barnesilta neekeripoika Jim -- elävänä tai kuolleena tuonnista 100 dollaria. Edvardsilta miesorja Dick ja naisorja Lucie -- 200 dollarin palkinto; samoin naisorja Polly kahden lapsen kanssa -- 200 dollarin palkinto.

Shelbyltä naisorja Elisabet yhden lapsen kanssa. (Jo ajetaan takaa.)" ja edelleen:

"*Laillinen orjain myynti.*

Oikeuden määräyksestä julkisesti myydään huutokaupalla tiistaina 20 päivänä helmikuuta Williamstownissa Kentuckyn valtiossa seuraavat neekerit:

Hagar, 60 vuoden ikäinen. John, 30 " " Ben, 21 " " Saul, 25 " " Albert, 14 " "

Myönti tapahtuu Blutchfordin tilan perillisten pyynnöstä.

Toimitusmiehet Samuel Morris ja Thomas Flint."

Tätä toista kuulutusta tavaili Haley jotenkin kauan.

"Siinäpä olisi jotakin minulle", puheli hän hiljaa ja kääntyi sitte Tuomon puoleen, koska ei ollut muita joille olisi voinut ajatuksensa ilmoittaa. "Kuule Tuomo," sanoi hän, "sinua yksin ei kannata viedä etelään. Minun pitää ostaa vielä muita lisäksi. Me ajamme nyt suoraa päätä Williamstowniin, jossa minä saan olla orjain huutokaupassa ja toimitan sinut siksi aikaa sikäläiseen orjainvankilaan."

Tuomo levollisesti kuunteli tuota loukkaavaa ilmoitusta ja astui jo samana iltana Williamstownissa vankeuteen.

Seuraavana päivänä aamupuolella kokoutui paljo orjainkauppiaita ja muita ostajia huutokauppapaikalle ja myötäväksi määrätyt orjat tarkasteltiin yksitellen.

Vaimo, jolla ilmoituksessa oli nimi Hagar, oli oikea neekeri sekä väriltään että kasvultaan. Hän oli ehkä kuudenkymmenen vuoden ijässä, mutta näytti paljon vanhemmalta, kun näet oli kovassa työssä heikontunut. Hän oli puolisokea ja leinistä vähän koukistunut. Juuri hänen vieressään oli hänen nuorin poikansa Albert, vilkkaan näköinen poika, koko lapsiparvesta ainoa, kuin hänelle oli jäänyt jäljelle. Mutta hänestä äiti näkyi iloitsevan ja ainoana huolena oli äidillä nyt, että heidät myötäisiin samalle herralle. Hyvän näköinen, vanha herra ostajien joukosta oli hänelle myöskin jo antanut hyvää toivoa.

Ensimmäisten joukossa, kuin tunkeutui orjia tarkastelemaan, oli Haley. Hän astui lähimmän neekerin luo, tunnusteli hänen ruumistansa ja hampaitansa ja teetti hänellä käsi- ja jalkaliikkeitä, sillä tavalla nähdäkseen hänen lihasvoimansa. Ihan samoin teki hän toisellekin orjalle ja tuli sitten pojan luo, jota hän käski hyppimällä ja juoksemalla näyttämään jäsentensä notkeutta.

"Albert myödään yhdessä minun kanssani", sanoi tuskaisesti äiti orjainkauppiaalle.

Haley ei ollut kuulevinaankaan, vaan meni huutokauppapöydän luo odottelemaan myönnin alkua.

"No, mitä arvelette heistä?" kysyi uteliaasti eräs mies, joka oli tarkkaan katsellut Haleyn tutkimustoimia.

"Hm, minä ainakin huudan noita molempia nuorempia orjia ja tuota poikaa," vastasi hän.

"Vaan poika näkyy tosiaankin olevan myötävänä yhdessä äitinsä kanssa."

"Mitä se minuun koskee!" ärähti Haley. "Pojan minä ostan, vaan en vanhaa, sillä hän ei ansaitse edes suolaakaan, jonka saa. Minä en huoli hänestä, vaikka saisin hänet ilmaiseksi. Onhan hän puolisokea ja sitä paitsi rampa."

"Ero lapsesta saattaa äidin epätoivoon."

"Se ei ole minun asiani."

Huutokauppa alkoi. Vanha neekerivaimo tuskin uskalsi hengittää, veti poikansa luokseen ja sanoi vavisten:

"Pysy lujasti minussa kiinni, Albert, heidän täytyy ostaa meidät yhdessä."

"Voi, minä pelkään, että niin ei käy", vastasi poika arasti.

"Heidän täytyy, sillä enhän minä jaksa elää ilman sinua", vaikeroi vanha vaimo parka.

Miesorjat menivät pian kaupaksi ja huutokaupan pitäjä kääntyi poikiin päin.

"No, poika, näytäpä sukkeluuttasi", sanoi hän, koskettaen häntä vasarallaan.

"O hyvä herra, myökää toki meidät yhdessä; johan se minulle luvattiin", pyyteli vanhus.

"Odota sinä, sinun vuorosi tulee viimeksi!" sanoi vasaramies äreästi ja tempasi pojan pois äitinsä sivulta.

Sukkeluus ja notkeus, jota pojan äsken oli täytynyt näyttää hyppimällä ja juoksemalla, saivat aikaan vilkkaan kilpailun. Ostajat taistelivat hyvän aikaa pojasta, kunnes Haley, joka tarjosi enimmän, sai hänet.

"Laupiaan Jumalan tähden, ostakaa toki minutkin!" vaikeroi äiti. "Älkää luulko että minä en enää mihinkään kelpaa. Osaan minä keittää, pestä vaatteita, puhdistaa huoneita..."

"Olehan tuossa!" torjui Haley. "Jo nyt olet kylliksi älissyt, ja minun aikani on täperällä."

Vanha Hagar tuli pian myödyksi. Se ihmisystävällinen mies, joka jo ennen oli hänen tähtensä puhellut huutokaupan pitäjän kanssa, sai hänet polkuhinnasta.

Muutamien päiväin kuluttua oli Haley Tuomon ja ostettujen "tavarainsa" kanssa "La Belle-Rivière"-laivan kannella, joka kulki Ohio-jokea alas päin. Hän aikoi ostaa matkalla vielä lisää orjia ja sitte etelässä sitä varmemmin hyötyä. Höyrylaivassa oli paljo matkustajia, jotka ryhmissä seisoen kannella nauttivat hyvää matkailmaa. Laivamiehetkin olivat iloissaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Iloisen seuran ikävänä vastakohtana olivat laivan tavararuumat. Siellä oli orjia ja tavaralaatikoita sekaisin. Murheellinen ja raskas oli neekerien mieli.

"Minulla on vaimo," sanoi John, yksi orjista, jotka Haley oli ostanut huutokaupasta, "eikä hän tiedä mitään, että minä nyt olen myöty."

"Missä hän sitte on?" kysyi Tuomo.

"Hän palvelee ravintolassa alempana tämän joen varrella. Jospa vain kerrankin saisin häntä vielä nähdä."

Hänen silmänsä kyyneltyivät ja samoin kaikkein muidenkin. Olivathan he kaikki samassa tilassa. Jospa jokainen ei ikävöinytkään vaimoa, niin oli toisilla ikävä isää tai äitiä tai lasta tai veljeä tai sisarta tai kaikkia yht' aikaa.

Ylhäällä kannella oli myöskin johduttu puhumaan orjain kaupasta.

"Ettekö usko," kysyi eräs nuori mies vanhemmalta, "että orjuus, jos syvemmälle katsotaan, on häpeä isänmaallemme? Sellaista ei pitäisi enää tapahtua."

"Se on riidanalainen kohta; voidaan puhua paljo sen puolesta ja sitä vastaan", kuului epämääräinen vastaus. "Minä olen kauan ollut etelässä ja olen melkein taipuvainen yhtymään siihen mielipiteesen, että neekerit ovat orjina oikeastaan paremmassa tilassa kuin vapaina."

"Saattaa olla niinkin, mutta hirmuista on, että niin tunnottomasti loukataan niiden ihmisparkain tunteita."

"Ei meidän sovi omien tunteittemme mukaan arvostella sellaisten ihmisten tunteita", arveli vanhempi herra.

Nyt laiva pysähtyi siihen paikkaan, jossa Johnin mainitsema ravintola oli. Enin osa matkustajista tunkeutui rappujen luo katselemaan tulevia ja lähteviä, kuten aina on tapana. Kohta nuori neekerivaimo riensi laivaa kohti, tunkeutui kiireesti ihmisjoukon lävitse ja juoksi orjain luo, jotka oli tällä välin tuotu kannelle. Kaksi huudahtusta kuului ja vaimo lepäsi Johninsa sylissä, joka siten oli saanut toivonsa mukaan vielä kerran nähdä vaimoansa, mutta kuin he ehtivät ajattelemaan tuota pikaa tapahtuvaa ja tällä kertaa ehkä ainaista eroa, alkoivat molemmat itkeä.

Se nuori mies, joka äsken puheli vanhemman kanssa ja nyt näki tämän ilo-ja surunäytelmän, kääntyi Haleyn puoleen ja sanoi vakavasti, melkein nuhtelevasti:

"Herra, kuinka te voittekaan harjoittaa niin kirottavaa ammattia? Katsokaapa noita ihmisparkoja! Minä olen juuri kotiin palaamassa ja sydämmeni kuohuu ihastuksesta, jota se toivo herättää, että pian saan nähdä jälleen vaimoni ja lapseni; mutta sama laivakellon heläys, joka minulle on kotimatkan jatkamisen merkkinä, on tälle onnettomalle avioparille elinkautisen eron merkki. Olkaa varma, teidän täytyy siitä kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!"

Orjainkauppias, jolla ei ollut sanaakaan puolustukseksensa, kääntyi vaiti pois ja meni laivan peräkannelle.

Kuudes luku.

Vielä yksi uhri.

Matkaa jatkettiin ja seuraavana päivänä pysähtyi höyrylaiva pienen, vielä Kentuckyyn kuuluvan kaupungin rantaan. Siinä läksi muutamia matkustajia pois laivasta, ja Haleykin meni ostamaan minkä mitäkin. Vaan kohtapa hän jälleen palasi seurassansa nuori mulattivaimo ja hänellä lapsi käsivarrella, jotka hän oli juuri äsken ostanut.

Tämä nuori vaimo oli hyvin siistissä puvussa ja neekeri kantoi hänen pikku arkkuansa. Pitkän aikaa astuskeli hän kannella, leikitellen lapsensa kanssa, ja istahti sitte arkulleen, jonka neekeri oli laskenut muiden matkustavaisten tavarain joukkoon.

Sittemmin tuli Haley hänen luoksensa ja puhui hänelle jotakin, jota Tuomo, vaikka sattumalta istuikin aivan lähellä, ei ymmärtänyt. Vaan hän huomasi varsin hyvin, että mulattivaimo siitä hyvin hämmästyi ja kiihtyi.

"Ei, sitä minä en usko!" sanoi hän kuuluvasti. "Te vain laskette rumaa leikkiä."

"Vielä mitä, en minä ole sillä mielellä", vastasi orjainkauppias. "Jos et usko minun sanojani, niin katso tätä! Se on kauppakirja ja siinä on tähänastisen herrasi oma ja oikea allekirjoitus."

Hän samalla veti esiin paperin ja tunnottomasti antoi sen vaimolle.

"No, mitäs nyt sanot?"

"En minä sittekään voi mitenkään uskoa, että herrani olisi minua niin pettänyt."

"Saatathan kaikilta näiltä herroilta tiedustaa, onko paperi oikea." --"Olkaa hyvä," sanoi hän eräälle ohi astuvalle matkustajalle, "lukekaa nämä pari riviä tälle uskomattomalle! Hän ei usko minua."

"Kyllä tämä on ihan selvä", selitti matkustaja. "Tämä on myöntikirja herra John Fosdickilta, joka tässä selittää antaneensa mulattivaimon Lucien lapsineen eräälle Haleylle. Kaikki on ihan laillisessa kunnossa."

Lucien kiihkoiset sanat ja liikkeet kokosivat tuota pikaa siihen koko joukon uteliaita ja orjainkauppias selitti lyhyesti heille, mistä oli puhe.

"Minun herrani sanoi minulle, että minut viedään Louisvilleen samaan ravintolaan, jossa mieheni on työssä!" vaikeroi vaimo.

"Sen hän on valehdellut", sanoi joukosta joku, joka myöskin oli katsahtanut kauppakirjaan.

"No, sitte siitä ei enää ole mitään puhumista", sanoi Lucie, ja hänen äskeinen kiihkonsa muuttui yht' äkkiä kylmäksi levollisuudeksi. "Mitä on tehty, se on tehty."

Hän ei puhunut enää sanaakaan, kääntyi seljin orjainkauppiaasen ja katsoa tuijotti aaltoihin. Hiljainen tuulen henki siveli sääliväisesti hänen otsaansa. Hän kumartui lapsensa puoleen ja suuteli sitä.

"Onhan se oikein sievä lapsi", virkkoi eräs matkustaja, joka jo kotvasen oli katsellut äitiä ja lasta. "Kuinka vanha on poika?" kysyi hän suoraan äidiltä.

"Lähes vuoden vanha", vastasi Lucie.

Herra taputteli poikasen poskea ja tarjosi hänelle sokuripalaa, jonka poikanen heti sieppasikin ja pisti suuhunsa.

"Sukkela poika!" virkahti mies hyvillään ja meni sitte laulaa hyräillen menojaan. Peräkannella tapasi hän Haleyn, jonka hän jo tiesi Lucien omistajaksi, ja koetti kiertelemällä alottaa keskustelua hänen kanssansa. Tarjoten orjainkauppiaalle sikaria sanoi hän:

"Te teitte hyvän kaupan ostaessanne tuon orjavaimon, joka on tuolla etukannella, ja arvattavasti tahdotte hänestä jotenkin kallista hintaa."

"Tietysti", vastasi Haley puhaltaen suustaan paksun savupilven.

"Kaikissa tapauksissa viette hänet etelään, vai mitenkä?" kysyi mies edelleen.

Haley ainoastaan nyykähytti päätänsä.

"Jollekin maanviljelijälle vai kuinka?"

"Niin, minua on pyydetty ostamaan jotakuta orjaa eräälle maatilalle ja sinne minä aion toimittaakin hänet. Hän on hyvä ruuanlaittaja ja hänen sormensa soveltuvat myöskin varsin hyvin kokoomaan puuvillaa. Minä toivon hänestä saavani melkoisen summan. Tuo lapsi nulikka vain on vastuksina."

Nytpä herra sai tietää, mitä juuri tahtoikin.

"Niin tosiaan", myönsi hän nykäyttäen olkapäitään, "puuvillan viljelyksillä ei voida käyttää sellaista lasta mihinkään."

"Jospa vain saisin ihmisellisesti sen myödyksi."

"Ihmisellisesti"-sana ei tarkoittanut lasta, vaan hintaa.

"No, mitä te sitte oikeastaan tahdotte siitä?" kysyi toinen.

"Jos itse kasvatan pojan," puheli orjainkauppias, "niin voin ehkä jo puolen vuoden päästä saada hänestä sata ja vuoden päästä kaksi sataa dollaria ja enemmänkin. Jos minä nyt rupeisin myömään häntä, niin en antaisi ainakaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä."

"Sepä vahinko," arveli toinen, "kolmekymmentä dollaria minä hänestä maksaisin, vaan en yhtään päälle."

Haley mietti tarkemmin.

"Minä ehdotan teille jotakin," sanoi hän sitte; "pankaamme riitaraha kahtia, niin minä tyydyn siihen. Neljäkymmentä dollaria siis."

"Neljäkymmentä dollaria", sanoi toinenkin ja luki rahat. Siten oli kauppa tehty.

"Vielä yksi asia. Milloin lähdette laivasta?" kysyi Haley.

"Hyvin pian, minä matkustan ainoastaan Louisvilleen asti."

"Louisvilleenkö? Sepä sopii mainiosti! Siihen asti tulee pimeä ja poikanen ehtii nukkua. Minä kyllä toimitan sitte niin, että te pääsette hänen kanssansa rauhassa lähtemään. Ei mikään ole minulle niin vastoin mieltä, kuin huuto ja melu."

Oli kirkas, tyyni ilta, kuin höyrylaiva saapui Louisvillen rantaan. Nuori mulattivaimo oli juuri tuudittanut lapsensa suloiseen uneen ja laski sen matkustavaisten tavarain lomaan. Itse hän sitte kiiruhti laivan rantalaitaan katsomaan, eikö ehkä hänen miestänsä näkyisi niiden passarineekerien joukossa, jotka laivasillalla seisoivat odotellen, eikö kukaan tarvitsisi heidän palvelustansa.

Silloin juuri orjainkauppias otti nukkuvan lapsen ja antoi ostajalle, viittaamalla käskien olemaan vaiti. Silmänräpäyksessä mies katosi väen tungokseen.

Jo soi kello ja höyrylaiva läksi taas liikkeelle. Mulattivaimo palasi entiselle paikalleen, mutta...

"Missä on minun lapseni!" huusi hän valittavalla äänellä.

Haley meni hänen luoksensa ja koetti rauhoittaa häntä.

"Lucie," sanoi hän, "kuten näet, on lapsesi poissa. Mutta, ajattelehan, ennemmin tai myöhemmin olisi sinun kuitenkin täytynyt kadottaa hänet. Etelään sinä et olisi missään tapauksessa voinut viedä häntä kanssasi. Minä möin lapsen kunnon miehelle, joka paremmin kasvattaa sen, kuin sinä olisit koskaan voinut."

Orjainkauppias oli jo ammoin saavuttanut tuon tylyn tunnottomuuden, joka halveksivasti katselee muiden mielenliikutuksia. Sen tähden häntä ei myöskään ollenkaan pelottanut mulattivaimon hurja epätoivon katse; hän vain ihmetteli, että vaimo ei ruvennut vaikeroimaan eikä parkumaan, johon hänen korvansa olivat aikaa sitte tottuneet.

Mitään valitushuutoa ei tullut. Lucie oli rauenneena vaipunut maahan ja ainoastaan epäselvä tuskan puhallus nousi hänen rinnastansa. Äidin sydämmeen oli liian kovasti koskettu.

Tuomo oli nähnyt koko tapauksen. Hänen sydämmensä oli pakahtua katsellessa niin julmasti kohdeltua äitiä, joka siinä makasi ihan kuin hengetönnä. Hän koetti myöskin lohduttaa häntä hurskailla lauseilla ja osoittaa sen tykö, joka kaikki kääntää parhaaksi ja kuulee hyljättyjen rukoukset.

Mutta hänen vaikka hellästikin aljetut lohdutuskokeensa olivat turha vaiva, hänen sanansa eivät löytäneet tietä vaimon sydämmeen, jota hurjat mielikuvitukset pimensivät.

Pimeä oli yö ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, jota ainoastaan laivan ratasten yksitoikkoinen loiskatus häiritsi. Tuomoa omat ja mulattivaimon kärsimykset niin ahdistivat, että hän ei voinut nukkua. Arkulla maaten piti hän tarkkaan silmällä kaikkia Lucie paran liikkeitä. Viimein sentään painuivat hänen silmänsä kiinni.

Kauan jälkeen puoliyön Tuomoa säikytti hiljainen liike. Hän nousi puoleksi ylös, hieroi silmiään ja katsahti sinne päin, jossa nuori vaimo oli maannut. Sija oli tyhjä! Vaan samalla hän näki pimeän haamun hiipivän ohitse ja heti sen jälkeen kuului pulskaus vedestä. Hän juoksi laivan laidan luo, mutta liian myöhään. Vaimo parka oli päässyt lepoon kosteaan hautaan.

Haley, tultuaan seuraavana aamuna aikaisin kannelle, ensi työkseen tarkasteli orjiansa. Hän kiukustui hyvin, kun mulattivaimoa ei mistään ruvennut löytymään.

"Missä hän nyt piileksii?" kysyi hän miettivästi itsekseen. "Hän ei ole mitenkään voinut karata pysäyspaikoissa maalle, sillä joka paikassa olin minä katsomassa. Kello kymmenen, kaksitoista, kaksi oli hän vielä laivassa. Kello neljä samoin. Mihin helvettiin hän nyt on päässyt?"

Hän sattumalta katsahti Tuomoon, jonka paljonsanova silmäys herätti hänen huomiotansa. Hän heti vaati häntä sanomaan totuuden, jota hän jo itsekin aavisti. Tuomo ilmoitti hänelle, mitä tiesi. Orjainkauppias ei näyttänyt hämmästyvän eikä kummastuvan; sellaisiinkin tapauksiin oli hän tottunut. Moni muu orja oli hänen käsissään kuollut taikka hänen nähtensä surmannut itsensä. Hänestä oli silloin aina vain yksi asia ollut kiusoittava: vahinko, joka siitä hänelle tuli, ja varomattomuus, joka sen oli tuottanut. Niinpä hän nytkin kävi äkeissään, vaan yleensä sentään hyvin levollisena istumaan, otti esiin tilikirjansa ja kirjoitti hukkuneen vaimo paran ostohinnan vahinkojen ja tappioiden joukkoon.

Seitsemäs luku.

Ylhäinen herra.

Meidän täytyy nyt jättää Tuomo kärsimyksinensä ja muistella muita henkilöitämme.

Sumuisena päivänä myöhään iltapäivällä eräs matkustaja pysähtyi yksinkertaiseen "Seppälän" ravintolaan Kentuckyssä. Tämä herra, jonka me helposti tunnemme Yrjön entiseksi isännäksi, tehtaanomistaja Wilsoniksi, sai täpötäydessä vierashuoneessa ainoastaan töin tuskin sijaa uunin vieressä. Aikansa kuluksi otti hän pöydältä sanomalehden ja luki siitä ilmoituksen, joka Jo ensi silmäyksellä veti puoleensa koko hänen huomionsa.

"Minulta allekirjoittaneelta", kuului se, "on mulatti Yrjö karannut. Hän on kuusi jalkaa pitkä, tukka on ruskea ja kiharainen, ihon väri vaalea. Ollen hyvin opetettu ja osaava puhua kauniisti sekä kykenevä ottamaan vastaan sivistystä hän luultavasti koettaa olla olevinaan täysivalkoinen. Tuntomerkkinä on hänellä seljässä ja hartioilla syviä arpia ruoskasta, ja hänen oikeassa kädessään on poltetun L-kirjaimen merkki. Joka hänet minulle elävänä jälleen tuo, saa minulta palkinnoksi viisi sataa dollaria, puolet siitä maksan minä sille, joka minulle tuo riittävän todistuksen, että hänet on surmattu. James Legrée Louisianasta."

Wilson luki tämän kuulutuksen kahdesti ja kolmestikin, sillä muistihan hän varsin hyvin nuoren miehen, jota tässä julkisella kuulutuksella vainottiin. Muhkearuuminen mies, joka piti jalkojaan uunin reunuksella, oli Wilsonin olkapään ylitse lukenut saman ilmoituksen sana sanalta.

"Tunnetteko te sen nuoren miehen, josta tuossa puhutaan?" kysyi hän uteliaasti.

"Tottahan", vastasi Wilson ikään kuin kerskaten. "Hän työskenteli kauan aikaa minun tehtaassani ja oli taitavin kaikista minun työmiehistäni. Hänellä on kekseliäs pää ja..."

"Ja hänen isäntänsä ottaa siitä hyödyn, tekee siitä rahaa ja kiitokseksi painaa pojalle polttomerkin oikeaan käteen!"

"Te olette ihan oikeassa, herra", sanoi Wilson, sillä nämä toisen sanat olivat ihan kuin hänen sydämmestään lähteneet. "Ken on saanut sellaisen miehen orjakseen, kuin Yrjö on, eikä osaa häntä paremmin kohdella, kuin Legrée on tehnyt, hän tosiaan ansaitseekin kadottaa hänet."

Keskustelun keskeytti keveiden vaunujen pysähtyminen oven eteen. Niissä sievissä koreissa vaunuissa istui komeapukuinen herra, neekerikuski palvelijana. Kaikki vierashuoneessa olijat riensivät heti ikkunain luo tai ovelle tyydyttämään uteliaisuuttansa. Tulija astui juuri alas vaunuista.

Hän oli nuori, hoikkavartaloinen mies, kasvot elävät ja tukka loistavan musta, vähän käherä. Jalomuotoisesta nenästä ja ruumiin arvokkaasta ryhdistä saattoi häntä luulla espanjalaiseksi kreoliksi. Keveästi ja ylhäisesti astui hän vierashuoneesen, tervehti läsnäolijoita reippaasti ja huolettomasti, puheli pitkän ajan isännän kanssa ja tilasi häneltä yösijan. Vieraskirjaan kirjoitti hän: Henry Butler, Oaklandsista, Shelbyn piiristä.

Syötyään vähän illallista otti hänkin käteensä sanomalehden ja luki edellä mainitun kuulutuksen. Sen johdosta sanoi hän ikään kuin ohimennen mustalle palvelijalleen, joka seisoi vieressä:

"Tässä kuulutetaan pitkävartaloista mulattiorjaa, jolla on ruskea tukka, hyvin vaalea iho ja poltettu merkki oikeassa kädessä -- Jim, eiköhän se voisi olla se nuori mies, jonka näimme viimeisen edellisessä kylässä?"

"Hyvin mahdollista, herra Butler, ainoastaan polttomerkkiä en muista", vastasi Jim.

"Sitä tosin en minäkään katsonut", puhui ylhäinen herra haukotellen ja heitti lehden jälleen pois. Sitte hän meni isännän luo ja pyysi laittamaan huonetta kuntoon, niin pian kuin mahdollista, koska hänellä vielä ennen maata menoa oli paljo kirjoittamista siellä.

Tehtaanomistaja Wilson hyvin oudosteli herra Butlerin ulkomuotoa. Hän tarkasteli häntä joka puolelta ja muisteli eikä kuitenkaan muistanut, milloin tai missä hän oli hänet nähnyt. Joka kerran, kuin Butler puhui, hän ihan säpsähti ja yritti puhuttelemaan häntä, mutta aina pidätti häntä vieraan erittäin kylmä katse. Viimein näytti herra Butler itse ajattelevan toisin ja tullen Wilsonin luo sanoi ikään kuin kummastellen.

"Toden totta, tehän olette herra Wilson? Suokaa anteeksi, että minä en heti tuntenut teitä. Tottahan minua, vielä muistatte, minä olen Butler Oaklandsista Shelbyn piiristä."

"Kyllä tosiaankin", änkytti Wilson. Hän oli kyllä asioissa erään Butlerin kanssa, mutta se Butler oli sivistymätön ja raaka mies. "Kummallista", ajatteli hän sitte itsekseen.

Juuri silloin tuli palvelija ilmoittamaan, että huone oli kunnossa.

"Pidä huolta arkusta, Jim!" käski vieras ja kääntyi sitte ystävällisesti Wilsonin puoleen. "Hyvinpä sattuikin, että tapasin teidät täällä," sanoi hän, "sillä minä olen jo kauan aikonut puhella kanssanne eräästä kauppa-asiasta. Ettekö olisi niin ystävällinen, että tulisitte minun huoneeseni, siellä saisimme ihan rauhassa puhella kaikki asiamme."

Herra Butler astui edeltä ja Wilson seurasi. Molemmat saapuivat suureen, tilavaan huoneesen, jonka Butler, palvelijan poistuttua, huolellisesti pani lukkoon. Wilson ei tiennyt, mitenkä hän yht' äkkiä tunsi olevansa vieraan syleilyksessä.

Siitä päästyään hän astui pari askelta takaperin ja silloin hänen silmänsä yht' äkkiä aukesivat.

"Yrjö!" huudahti hän, "tekö se olette?"

"Niin, minä se olen", sanoi nuori mies hymyillen.

"No ihmettä, tätä minulle ei olisi unissakaan johtunut mieleen! Mutta mitenkä teillä on tämä puku ja tämä muoto?"

Yrjö hymyili. "Hyvin yksinkertainen asia se on. Saksanpähkinän kuorten mehulla värjäsin ihoni kellertävän värin ruskeaksi kuten Etelä-Amerikan kreoleilla, ja ruskean tukkani värjäsin mustaksi. Se, kuten näette, soveltuu minulle oivallisesti, eikä kukaan arvaa näin ylhäistä muukalaista Yrjö-orjaksi."

"Kuitenkin te pelaatte hyvin vaarallista peliä, rakas Yrjö", arveli Wilson miettivästi.

"Niin täytyy tapahtua", sanoi Yrjö uljaasti. "Joko -- tahi!"

Wilson astui pitkän aikaa huoneessa edes takaisin. Hän oli hyvänluontoinen mies, mutta vähän ahdasmielinen. Niinpä hän esimerkiksi nytkään ei oikein saanut soveltumaan yhteen kahta asiaa; hän kyllä toiselta puolen mielellään tahtoi auttaa Yrjöä pääsemään onnellisesti pakoon, vaan toiselta puolen hän oli rauhaton siitä, eikö hän siten tehnyt vastoin maan lakeja ja olevien olojen järjestystä.

"Katsokaas, Yrjö," sanoi hän kauan mietittyään, "minua ei oikeastaan ihmetytä ollenkaan, että olette karannut lailliselta herraltanne; päin vastoin on se minusta hyvin ymmärrettävä; mutta on se kuitenkin omituinen kohta, sillä..."

"No, mitenkä niin?"

"Laki nyt tekee erotuksen mustan ja valkoisen välillä, ja neekereihin te sentään kuulutte, vaikka ihonne väri onkin vaalea", arveli Wilson, pääsemättä oikeaan ajateltuun johtopäätökseensä, kun näet Yrjön oudosteleva katse saattoi hänet hämilleen.

"Te tarkoitatte, että neekeri tässä maassa on asetettu alempiarvoiseksi kuin valkoverinen..."

"Ja että te karkaamisellanne teette vastoin isänmaanne lakeja."

"Isänmaaniko?" kysyi Yrjö kummastellen. "Minulla ei ole mitään isänmaata eikä mitään kotia, ei ainakaan vielä tällä hetkellä."

"Älkää toki puhuko niin vastoin raamattua, Yrjö! Joka ihmisellä on isänmaa, vaikkapa vain nimeltä. Mutta, ottamatta sitä lukuun, muistattehan, että Herran enkeli käski Hagaria palamaan emäntänsä luo ja että apostoli Paavali lähetti Onesimuksen takaisin herransa tykö."

"Te vetoatte raamattuun; neuvotteko siis minua luopumaan edelleen pakenemasta?"

"En suinkaan, minä en tahdo sillä mitään sanoa", kierteli Wilson, eksyttyään ristiriidasta toiseen. "Minä vain ajattelin, että meidän ihmisten pitää tyytyä jumalallisen sallimuksen määräyksiin."

Yrjö seisoi siinä, katkera hymy huulilla.

"Teidän on helppo puhua, herra Wilson, mutta tahtoisinpa tietää, mitä te sanoisitte, jos indiaanit yht' äkkiä yöllä tulisivat, veisivät teidät pois vaimonne ja lastenne luota ja pakottaisivat teitä elinkautenne viljelemään maissia heille? Katsoisittekohan silloin olevanne velvollinen tyytymään siihen vai ettekö pikemmin katsoisi ensimmäistä hevosta, joka sattuisi käsiinne, luojan lähettämäksi? Ja nyt, katsokaapa minua. Minä olen aivan täydellinen ihminen kuten tekin, rakastan vaimoani ja lastamme kuten te ja katson pakoa ainoaksi paremman tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Muuten olen minä myöskin varustautunut pahimpainkin tapausten varalle" -- hän avasi nuttunsa ja näytti kahta pistoolia ja pitkää metsäyspuukkoa, jotka olivat vyössä -- "minä olen valmis ottamaan vastaan vainoojiani eivätkä he vie minua etelään."

Tähän loppuivat Wilsonin neuvot ja vastustelut, hän vaipui tuolille ja oli hyvän aikaa vaiti.

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi hän viimein, "teidän olisi pitänyt jo ammoin olla kaukana täältä. Kuinka kauan siitä oikeastaan on, kuin te karkasitte herra Legréen luota?"

"Kolme kokonaista viikkoa. Mutta minä ihan tahallani viivyn täällä Kentuckyssä. Minun luullaan olevan paljon etempänä, kuin todella olen, ja se on minulle suureksi eduksi. Sill' aikaa, kuin Legréen vainukoirat minua etsivät kaikkialta Ohiosta, saatan minä ihan häiriöttä viipyä täällä. Mutta minulla ei nyt enää ole malttia. O, ainoastaan se voi käsittää, miten minä ikävöitsen vapautta, joka on kuten minä aikaisimmasta nuoruudestaan asti saanut nääntyä orjuuden kahleissa!"

"Onko teillä sitte ollut niin paljo kärsimyksiä? Te ette niitä koskaan kertoneet minulle."

"Vaan nyt minä kerron. Kuin olin kuudennella vuodella, silloin minut jo myötiin yhdessä ensimmäisen herrani koirain ja hevosten kanssa, tilaa rasittavain velkojen suoritukseksi. Minä näin, mitenkä äitini ja hänen seitsemän lastansa huutokaupalla myötiin, ja kuulin hänen vaikeroimisensa joka kerran, kuin joku lapsista annettiin toiselle ostajalle. Minut itseni sitoi eräs ihmishirviö kiinni hevosensa satulaan ja ratsasti pois. Näistä omaisistani en ole koskaan sen jälkeen saanut mitään tietoa. Vuosia kului, minä kasvoin, ja jo silloin näytti elämä minusta ijankaikkisuudelta. Sillä ei minulla ollut yhtään iloista hetkeä; ei isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, ei yhtään elävää sielua ollut ottamassa osaa minun elämäni vaiheista. Ei minulla ollut mitään muuta kuin ruoskaa kyllälti. Usein oli minulla niin nälkä, että olisin iloinnut, jos olisin saanut kalvaa luita, joita koirille heitettiin. Mitä iloisuus merkitsi, minä en tiennyt. En minä ollut koskaan ennen kuullut yhtään ystävällistä sanaa, kuin pääsin teidän tehtaasenne työhön. Te, herra Wilson, olette ohjanneet minua hyvään päin, te rohkasitte minua ja teitte minulle elämän jälleen jonkin arvoiseksi. Teitä ja vaimoani Elisabetia tulee minun kiittää, että olen tullut temmatuksi pois kurjuuteni yöstä. Mutta mitä tapahtui? Vaan tiedättehän sen! Herrani tuli yht' äkkiä ja raastoi minut pois työstä, ystävien ja kaiken luota, kuin minulle oli rakasta ja kallista. Ja mitä varten? Näyttääkseen minulle, kuten hän sanoi, että minä olin vain neekerikoira! Minä kysyn teiltä, sanotteko niitä lakeja, jotka äidiltäni, sisaruksiltani ja minulta itseltäni ovat särkeneet sydämmen, sanotteko te niitä vielä nytkin minun isänmaani laeiksi. Minä vasta silloin saan isänmaan, kuin saavutan vapauteni, ja sen isänmaan lakeja minä myöskin tottelen. Mutta ken siihen asti koettaa minua ottaa kiinni, hän varokoon, sillä minä en jätä mitään keinoa käyttämättä! minä taistelen vapauteni puolesta niin kauan, kuin kykenen hengittämään!"

Nämä syvimmän tunteellisuuden innolla lausutut sanat vaikuttivat mahtavasti hyväntahtoisen miehen mieleen. Hän pyyhkäsi ensin pois kyyneleen, joka oli äkkiarvaamatta herahtanut hänelle silmään, ja hypähti sitte tavattoman vilkkaasti ylös.

"Ainahan minä olenkin sanonut," puhui hän, "että orjuus on oikea kirous! Niin, niin, rohkeasti vain eteen päin, Yrjö, mutta samalla hyvin varovaisesti, ja ennen kaikkea ei mitään ihmisveren vuodatusta! Tiedättekö te jo, että myöskin vaimonne Elisabet on samoin pakosalla?"

"Olen minä sen kyllä kuullut. Mutta minne päin hän on lähtenyt ja tokko minä häntä koskaan enää löydän, sen tietää yksin Jumala."

"Toivokaamme kuitenkin", lausui tehtaanomistaja, etsien jotakin taskuistaan. "Tässä Yrjö, tehkää minulle mieliksi ja ottakaa tämä!" lisäsi hän sitte, tarjoten setelitukkua.

"Jumala varjelkoon minua käyttämästä hyväkseni teidän jalomielistä tarjoustanne", vastusti Yrjö liikutettuna. "Minulla on, mitä tarvitsen, ja toivon sillä tulevani toimeen, kunnes, jos Jumala suo, pääsen Kanadaan."

"Älkää ollenkaan estelkö, vaan ottakaa ne! Eihän voida tietää, mihin tilaan ja pulaan vielä joudutte."

"No, tapahtukoon sitte tahtonne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan maksaa ne teille takaisin heti, kuin jaksan."

"Maksakaa, jos välttämättä tahdotte. Mutta nyt, kuka se nuori neekeri on, jonka olette ottaneet kuskiksenne."

"Hän on perin uskollinen poika. Jo toista vuotta sitte paettuansa Kanadaan sai hän kuulla, että hänen herransa kiukuissaan onnistuneesta paosta kosti hänen äidilleen ja häntä ruoski veriin asti. Sen tähden on hän palannut koko tämän pitkän matkan ja koettaa nyt saada äitiänsäkin pois viedyksi. Ensin hän kuitenkin saattaa minua Ohioon ystävien luo, jotka häntäkin ovat auttaneet."

"Kaikki vaarallista, hyvin vaarallista", arveli Wilson, päätänsä pudistellen. "Vai